keskiviikko 20. toukokuuta 2015

..muuten vain väsynyt

Sain kilpirauhasarvojen tulokset. Eikä niissä mitään ollut. Se perus TSH-arvo oli 2,4. Sitten ne muutkin arvot joita katsottiin, olivat ihan normaaleja. Eli ei minussa mitään vikaa ole. ..olen muuten vain väsynyt.

Olemme siis vielä jonossa (joskaan en ole saanut aikaiseksi lähetetty vielä sitä lomaketta, joka olisi pitänyt palauttaa). Halusin tavallaan ensin kuulla, mitä lääkärillä on sanottavaa ja kysyin, mikä muuttuu seuraavassa hoidossa vai muuttuuko mikään. Ja ainoa mikä muuttuisi olisi annoskoot heti alusta isommiksi.

Miksi minusta tuntuu, ettei se annoskokojen nosto vaikuta siihen, että munasoluja saataisiin enemmän tai että ne olisivat parempilaatuisia. Nyt minun on aivan pakko kysyä teiltä rakkaat blogisiskot... onko tässä enää järkeä, jos mikään ei muutu?

Olen koittanut viime viikkoina miettiä kovasti, että mitä hyviä ja huonoja puolia kolmannessa hoidossa olisi. Ja en usko enkä toivo enää onnistumiseen omilla soluilla. Ja sydän kallellaan murehdin, etten varmaan jaksaisi käydä kolmatta hoitoa läpi: piikit, hormoonit, pettymiset.. kaikki. Nyt on minun vuoroni miettiä, onko se oikeasti kaiken sen arvoista. Ja niin kuin kaikki muutkin aina toteavat, niin olisihan se, jos plussa pläjähtäisi tikkuun, vaan näillä pelikorteilla ei ehkä kannata kovin ruveta tuplaamaan.

Toinen (vai monesko lie) mietinnän ja ehkä jopa ärsytyksen aihe on viimeaikoina ollut tuo rakas aviomieheni, joka on muutaman vuoden minua nuorempi. Hän kun ei millään tunnu ymmärtävän, että minusta tuntuu että aika loppuu kesken, jos haluaa adoptoida. Nyt luovutussoluhoitoon ilmoittautuminen vienee hoitoyrityksen vuoden päähän. Eli sitten sen pettymyksen jälkeen olen 34- vuotias, kun vasta aloittelemme adoptiota. Onko se liian vanha aloittamaan adoption? Ja sitten se puskee päälle se ikäkriisi. Omasta äitistänihän tuli mummo 34 -vuoden iässä. ---niin. Nämä on niitä mustia vesiä, joilta pitää uida hemmetin äkkiä ihan sama mihin suuntaan. Mutta välillä.. aina välillä ne vain tulevat kummittelemaan. Ja helppoahan se ois olla vielä alle 30 vee ja elämä kiiltävänä kiitoratana edessä.

maanantai 4. toukokuuta 2015

Paitsi että

"Olette Jonossa". Paitsi, että taidan jättää väliin tän revanssin.

Eilen illalla iski ihan älytön ahdistus. En pysty enää käymään läpi sitä hormoonihelvettiä ja pettymysten kimppua. En, koska siinä on oikeasti ihan yhtä huonot onnistumismahkut ku aiemminkin. Ja on itsellensä valehtelua väittää jotain muuta. Paskat solut ei muutu paremmiksi, vaikka mitä tehtäisiin.  Suurin ahdistus iski kuitenkin, kun ajattelin että joudun käymään yksin läpi koko hormoonihelvetin. Vielä minä itse itseäni voisin pistää (viime hoidoissa pistinkin pari kertaa - mies hoiti loput piikittelyt). Mutta se päänsisäisten juttujen sekamelska ja myllerrys. Miten sen kestää, kun toinen ei ole tuossa vieressä tukemassa jokaista putoamista? Musta tuntuu, ettei mitenkään. Aivan ylitsepääsemätöntä. Ja siksi en taida enää haluta yrittää omaa biologista jälkeläistä. Ei niillä geeneillä ole oikeasti merkitystä sen asian kanssa miltä se lapsi tuntuu? Tai näin haluan uskoa. Mulla on koira, ja sekin tuntuu aivan omalta. Miksei lapsi sitten tuntuisi.  Ei kai sillä ole niin psykologiselta kannalta merkitystä, että onko ne geenit lähtöisin kenestä. Kiintymystunteet taitaa kuitenkin rakentua jostain aivan toisenlaisista jutuista.