perjantai 17. heinäkuuta 2015

kp2

Panadolhöyryissä tulee tarve kirjoittaa. Mun menkat on yleensä kahtena päivänä niin kipeät, että ei edes kannata yrittää olla ilman särkylääkettä. Aamu alkaa siis gramman napilla naamariin. Pari päivää menee siis yleensä pää hönttösenä. Huomaa kun 5 tunnin jälkeen alkaa särkylääkkeen tehot laskea ja kipu pistää läpi. Eiku uutta nappia naamariin.jä Onneksi tätä kestää vain sen kaksi päivää. Sitten voi olla ilman särkylääkkeitä yleensä kokonaan.Olen yrittänyt jaksaa käydä vähän aina kävelylläkin, mutta isommasti treenaamiset kyllä jää. Ainakin haluan uskoa, että liikkuminen eli yleensä kävely tekee vaan hyvää sille, että menkkaveri poistuu paremmin. En ole tähän ikään mennessä löytänyt parempaa keinoa kivuille kuin särkylääkkeet. Ehkä kipuilu johtuu endosta, en osaa sanoa.

Ensikäynti luovutushoitoon lähenee. Ajatukset menevät kyllä vuoristorataa. Toisaalta ajattelee että hieno juttu ja toisaalta sitten ajattelee, että vähemmän hieno juttu. Samanaikaisesti miettii myös mitä hoidoissa onnistuminen toisi elämään mukanaan, asian jota on toivonut yli 10 vuotta. Ja sitten ajattelee sitä, että kuinka sekaisin se pistää lähitulevaisuuden suunnitelmat, joita on hahmotellut sen vision mukaan, ettei lasta ole eikä tule olemaankaan.

Tietyllä tavalla minä olen kypsynyt hiljalleen ajatukseen, ettei minusta tule äitiä. Ja samalla herätetään uudestaan toivo, että ehkä sinusta tuleekin. Oliko se viimekuinen keskenmeno vain tarkoitus herätellä minua näkemään muitakin vaihtoehtoja kuin lapsettomuus?  Vai onko se vain elämän julmaa huvia? Keskenmeno ei minua keskenmenona itkettänyt yhtään. Mutta kyllä se tietynlaisia ajatuksia tulevaisuuden suhteen herätti. Toiveikkuutta, jos alkio lähtökohtaisesti olisikin elinkelpoinen yksilö. Olisiko minun elimistö kykenevä pitämään elämää yllä.

Lääkehöyryhämmennyksinä kirjoitan nyt vielä rakkaasta aviomiehestäni. Hänestä on tullut kummallisen avoin. Enkä oikein tiedä, mitä minun siitä pitäisi ajatella. Olen positiivisesti yllättynyt lähinnä. Miehet monesti ovat suomalaisittain yleensä sellaisia, etteivät ne niin ajatuksia avoimesti näytä. Näin ainakin aikaisemmin on mun kohdalle sattunut. Nyt tuossa edessäni on kuitenkin tuollainen avoimuuden auringonkukkanen, jolle lapsettomuudesta puhuminen on ihan ookoo asia. (Mulle itellehän lapsettomuus on jo niin syvälle polettu asia, ettei sitä enää ees oo olemassa. Enkä siitä juuri ole kertonut kuin harvoille ja valituille - tosin olen kertonut itse asiasta mieheni veljen vaimolle, koska asia on jossakin yhteydessä noussut sopivasti esille). Omalta puoleltani olen kertonut siskolleni (no tietysti), ja parille kaverilleni. Töissä en ole asiasta puhunut (ja olen hienosti onnistunut pitämään lomia aina hoitojaksoille ilman minkäänlaista kyseenalaistamista yhtäkkisistä yksittäisistä lomapäivistä). Omat vanhempani eivät tiedä, eivätkä ymmärtäisi. Vanhankansan väkeä he.

Niin. Siis se mitä yritän saavuttaa tällä turinakohdalla oli siis se, että tieto lisää tuskaa (ei ehkä ihan heti auennut tuosta tekstistä) - vaan muistakaa kokoajan lukiessa, että olen vahvasti särkylääkkeiden vaikutuksen alla :) . Täällä omassa elämässäni on ihan kiva olla ja elää, kun juuri kukaan ei tiedä lapsettomuudestamme. Ei ole säälikatseita, eikä voivoi-lauseita tarjolla. Mieluummin kuuntelen "tavallisten ihmisten" vitsailutyyppiset heitot koeputkilapsista, kuin sen hiljaisuuden, mitä minun seurassani pitäisi puhua, kun tulee eteen tilanne, jossa voisi kommentoida jotain lastentekoon liittyvää tai lapsiin liittyvää. Ihmiset lakkaavat yleensä olemasta luonnollisia lapsettoman seurassa. Ja lopulta välttelevät, koska eivät "osaa" enää sanoa mitään tai varovat liikaa sanomisiaan. - Kaverit jää ja ei varo ja osaa olla. Mutta tuttavat yleensä lakkaavat pitämästä yhteyttä. Ja työkavereiden osalta tulee vain hankalia hetkiä.  -Tämä on siis vain minun oma kokemukseni. Kokemus, jonka johdosta olen päättänyt olla ihminen "joka ei halua lapsia" mieluummin kuin ihminen "joka ei saa lapsia".

Heh,  en vieläkään päässyt sinne minne tähtäsin. Nyt kirjoitan sen tähän heti. Eli olen tietynlaisen valinnan edessä muun elämäni kanssa. Minun pitäisi päättää, että haluanko muuttaa siihen ympäristöön, jossa lähtökohtaisesti tiedetään, että olen ihminen "joka ei saa lapsia". En todensanoakseni vielä tiedä. Ja asia ratkeaa helposti, jos luovutushoito onnistuisi. Sitten olisin ihminen "joka ei saa lapsia vaikka sai sittenkin".