kp 5

menkat tuli ja meni. Samaan aikaan kun mieskin oli käymässä. Enää puolet ajasta jäljellä. Sitten on joulu ja sitten tulee pian uusi vuosi.. ja sitten... 

kp 25

pms+liikkumattomuus+300 gramman karkkipussi +suolaista ruokaa + viiniä = vaaleanpunainen elefantti, joka odottaa poksahtamista.

Tässä kierrossa on selkeämmin huomannut limojen muutokset, koska mies ei ole ollut sotkemassa. Ehkä minä sitten ovuloin, kun kaikki menee lähestulkoon oppikirjojen mukaan. Paitsi, että on helpompaa ajatella, että minussa on joku vika. Ehkä ihminen kaipaa selityksiä. Enkä pidä siitä, että epävarmuutta täytyy vain sietää. Haluan tehdä kaiken mitä voin, kunhan vain tietäisin, että mitä. 

kp 17

Ahdistus. 
Heräsin aamulla ja on pakko tulla kirjoittamaan nämä ajatukset tai tunteet ulos. 

Minulla ei itselläni riitä usko siihen, että lapsettomuushoidot toimisivat. Tiedän kyllä varsin hyvin, että se on sitä pelkoa pettymisestä. Mies sen sijaan haluaa yrittää. Mutta mies ei tiedä, enkä tiedä voiko edes aavistaa, että millaista se on. Törkkimistä, sorkkimista, alistumista, urkkimista, salailua, pelailua ja sydäntä raastavaa surua. Kaiken takana(ko) tosiaan vain toive saada oma lapsi. On se sitten valtava asia, niin kai se on.

En tiedä. Se voi olla, että suurimman osan ahdistuksesta tekevät hormoonilisät. Mutta niin aidolta se pettyminen tuntuu. Todelta ja repivältä. Ja siksi pelkään. En tiedä, onko minulla voimia enää. Kunpa en tietäisi mitä tuleva kevät on tuomassa tullessaan. Kaipauksella muistelen ensimmäistä "kierrosta". Oi sitä toiveikkuuden määrää. (josta sittemmin muodostui oi sitä pettymysten määrää). Niin - kun ei ole positiivisia (sanan todellakin varsinaisessa merkityksessä) kokemuksia, tuntuu ettei ole mitään.

Olen kypsyttänyt itseäni adoptioon. Mies haluaa ensin koittaa nuo hoidot. Siksihän tässä ei kai ole kiirettä naimisiinkaan. Olen kai kylmä ja tunteeton ihminen, koska haluan vain sen paperinpalasen kuntoon, että oikeudellisesti voi aloittaa hakemusprosessin.  Muuten koen, että voin rakastaa ja elää toisen kanssa hyvässä parisuhteessa, ilman avioliittoakin. Yhteiskunta nyt vain on tällainen. Se olettaa, että pieni paperilappunen on tae kahden ihmisen yhdessäpysymisestä. Hassua. Etenkin kun eroaminen on tehty melkein ihan yhtä helpoksi kuin avioliiton solmiminen.

Olemme siis erilaisia mieheni kanssa. Erilainen meillä on elämänhistoriakin. Tottatosiaankin minä tiedän sen, että lapsettomuushoitoihin uskoo. Tarinathan kertovat niin, että lopulta aikamoni saa sen oman lapsen. Tarina tosin harvemmin kertoo sen, kuinka monta(kymmentä) yrittämiskertaa siihen tarvitaan (ja kuinka monta kymmentä(tuhatta) euroa siihen tarvitaan) Vaikka raha onkin toissijainen tekijä, niin terveenä ihmisenä sitä käy olemassa pari viikkoa kiinassa sivistämässä itseään muun maailman menolla, kun lapsettomana suorittaa yhden takeettoman hoitokerran rankempia hoitoja.  

kp 16

limapäivä - ja elämän pisin erossaolo.

kp 10

86 päivää vuoden vaihteeseen, sitten voi soittaa polille ja varata aikaa hoidonsuunnitteluun. 2070 tuntia.

Tuntuu vähältä. Mutta tuohon aikaa voi sopia niin paljon.

kp 5

Soitin tulokset (kuitenkin). S-prog = 38.8  kiertopäivänä kp 22

Netistä poimittua: Ovulaation toteamiseksi oikea näytteenottoajankohta on kierron päivien 18–24 välillä. Ovulaatio on tapahtunut, mikäli luteaalivaiheessa mitattu progesteronipitoisuus on yli 15 nmol/l.

Tuon tietäessäni tekisi mieli itkeä ja huutaa. Vaan eipä se taida auttaa. Eli kaikki on kunnossa? Jossakin vain mättää? Olisin niin toivonut, että tuo arvo edes olisi ollut pielessä. Tieto itsessään siitä, että mistä kiikastaa, toisi jo lohtua. Nyt olemme toisin sanoen täysin tietämättömiä siitä miksi emme voi saada lapsia.