Heipat ja hyvästit

Tein nyt r-testin, ettei tarvitse ostaa uutta lutinuspakettia enää. Ei näkynyt pregnyl (7 päivää viimeisestä 2500 IU:n pistoksesta) eikä näkynyt mitään muutakaan (10 ml herkkyys testissä).
Mulla ei ole muuta niin mielenkiintoista elämää, että keksisin tänne kirjoitettavaa kuin korkeintaan kerran vuodessa. Ellen sitten ala kertomaan yksityiskohtaisesti jokaisesta vastoinkäymisestä mitä elämä ihan lapsettomuuselämän ulkopuolellakin antaa.
Minä poistun takavasemmalle nuolemaan haavani umpeen.
Kuten tuosta sivun oikeasta palkista huomaa niin se on  se noin 20 % mitkä jää lopulta lapsettomiksi hoidoista huolimatta. Joidenkinhan siihenkin täytyy jäädä, että saadaan tilastot aikaiseksi. 

pp11

tuhruttaa...

ei enää

Jokohan se riittäisi? Joko nyt saan lopettaa? Viikko on ollut aivan älyttömän kauhean hirveä ja tuntuu vain pahenevan loppua kohti. PP10:ssä mennään ja  "oireet" noudattelevat edellisen hoidon sapluunaa, tissikipuilun puuttumista lukuun ottamatta. Ja tämä hormoonien pumppaaminen on ihan pyllystä. Pää on ihan turta, kroppa on ihan turvoksissa, alapää valuu lutinusmömmöä. Eilen alkoi aamusta pääkipu joka tuntuu jatkuvan. On sellainen olo, niin kuin kroppa olisi jonkinlaisessa myrkytystilassa: heikottaa, sattuu, ahistaa. Miksi ihmisen pitää ihan vapaaehtoisesti työntää itseensä kaikenmaailman mömmöt? Kun niistä olisi edes jotain apua, mutta jos jotain ei ole tarkoitettu tapahtumaan niin miksi niin tapahtuisi. Peikot ovat saamassa voiton sodassa, kun viimeiset mansikat värjäytyvät mustaksi...  

toinen

Meillä on meneillään toinen pas-hoito nyt. Jotenkin ei kyllä enää nappaa koko touhu. Syksyn mustimmat kelitkin alkavat olla kohta käsillä, joten toisaalta tämä osuu ihan passeliin aikaan. Ärsyttäisihän se, jos olisi aivan huippu kauniit ilmat ulkona ja mieli olisi musta kuin lumikin tukka. Kaikki loskapaska vain samaan kasaan. Sitten uusi nousu ja uudet tuulet.

Minulla on alkanut ärsyttää miehen toiveikkuus hoitojen suhteen. Ja erilainen suhtautuminen tähän asiaan tuntuu siltä, että menemme kauemmaksi toisistamme. Yritän kuitenkin osata käyttäytyä, enkä liikaa lytätä toisen toiveita. Mutta jotenkin en jaksa hormooneita täyteen pumpattuna kovin alkaa teeskentelemäänkään, että oikeasti yhtään enää uskoisin meidän mahdollisuuksiin lisääntyä. Olen aika hemmetin väsynyt tähän kaikkeen ja haluaisin keinolla millä hyvänsä pois tästä veneestä.
Minusta tuntuu, että en pysty alkaa rakentamaan omaa lapsettoman ihmisen identiteettiä, kun toinen tuossa vierellä toiveilee vielä. Ehkä minäkin toivon. Mutta en enää jaksaisi enkä haluaisi toivoa. Toivominen on tuhoavaa.

Tähän hoitokertaan muutetaan vähän lääkityksiä. Keltarauhashormoonitoimintaa yritetään nyt tukea lutinuksen lisäksi pregnylillä.

Olen elänyt ja suunnitellut omaa elämääni aivan, kuten hoito ei onnistuisi. Hakenut uusia työpaikkoja yms. Parhaat keinot selvitä lapsettomuudesta löytyvät kuitenkin siitä muusta elämästä. Ja tässä vaiheessa koitan kyllä fokusoida itseni sitä kohti. Tuntuu, että tämä hoito on vain välttämätön paha, mikä pitää miehen takia vielä käydä läpi. En minä enää usko onnistumisiin. En yhtään.