perjantai 28. joulukuuta 2012

kp 5

Menkat alkoivat jouluaattona. Hyvää joulua minulle.

Hiiva on jälleen nujerrettu ja uusi kierto alkanut.  Kaapin pohjalta löysin vielä yhden levyn vitamore totalia, joten otetaanpa sitä nyt puoleen kiertoon asti, kunnes tapletit loppuvat. Nyt siis kohti uutta vuotta ja uusia kiertoja.

Lapsettomuushoitoihin menemisestä aikuistenoikeasti ei ole puhuttu sanaakaan koko joululoman aikana. Lähete sinne on olemassa, että ajanvaraaminen on suoraan lapsettomuuspolille. Ahdistaa - ahdistaa - ahdistaa -jo valmiiksi NIIIIIN paljon.


keskiviikko 19. joulukuuta 2012

kp 23

painin taas tämän hiivatulehduksen kanssa. Nyt alkaa jo olla voiton puolella. JA aina viikkoa ennen menkkoja. Pakko se on yrittää nyt olla ilman herkkuja, vaikka joulukin on parahiksi tuloillaan. Niin. Joulu. Yksi lapsettoman kirosanoista.

Rakastan joulussa valoja ja koristeita. Nykyään en enää vihaa sitä, että joudun mennä perheeni kanssa viettämään joulua, jonne tulee sisko suuren katraansa kanssa. Ja minä olen se yksinäinen musta lammas, joka ei koskaan löydä miestä, ja joka ei koskaan tee lapsia. Nykyään siis pystyn mennä, eikä enää tarvitse mennä yksin. Nykyään tykkään myös ostella kaikille kaikkia pikkupaketteja ja antaa niitä läheisimmille.

Hetkittäin tulee silti sellainen ahdistus, että sinne sitä taas mennään. Eikä vieläkään oman nyytin kanssa.

Sain mieheltä joululahjaksi sen kirjan, mitä toivoin: Ei kenenkään äiti. Sain luvan avata paketin vähän näin etuajassa ja hiukan ehdin sitä jo selata. Enkä ikimaailmassa tuota kirjaa olisi halunnut esitellä sukulaisilleni. Ja varsinkaan jouluna.

Tapasin viikko sitten tahattomasti lapsettoman kaverini. Hassua, kuinka sarkasmia täynnä me molemmat olimme. Samalla tavalla elämään pettyneet. Ensimmäistä kertaa tavattiin, ja tuntui, kuin olisin tuntenut toisen jo vuosia. Olen onnekas, kun olen saanut tutustua ihmiseen, joka tietää mitä minä tunnen. Ja jonka ei tarvitse sanoa mitään, koska molemmat tiedetään, että ei ole olemassa sellaisia sanoja, jotka tsemppaisi. Parhaimmalta tuntui se tunne, kun tiesi että toinen tietää. Kiitos sohvamajoituksesta ;) paras viikonloppu pitkiin pitkiin aikoihin.

perjantai 14. joulukuuta 2012

kp 18

Luin tuossa ariella:n blogia, ja takerrunpa nyt sivulauseeseen. Eli sairaslomiin. Lapsettomuushoidothan eivät pääsääntöisesti kuulu työnantajan palkallisien sairaslomien piiriin (mutta sairaan lapsen hoitaminen kuuluu - totta, kaksi täysin eri asiaa). Ja kuinka moni oikeasti tahtoo selitellä työnantajalleen, että joo.. jouduttiin vähän tökkimään neulalla ja imemään nesteitä munarakkuloista ja parhaillaan sainpa siitä ihan kiitettävät vatsakivut, etten pysty kävelemään. Kun me ei voida saada lasta, niin joudun sitte tekemään niitä lapsia noin.

Voi olla julmaa työnantajaa kohtaan, mutta kolme päiväähän saa olla saikulla (ainakin nykylakien mukaan) ihan vaan työnantajan luvalla. Lienee sitten sama, että sanooko että on vatsataudissa vai vatsakivussa. Kukaan ei kai huomaa pientä nyanssia? Tai sitten menee terkkarille ja sanoo, että nyt on sellanen mahakipu ettei pysty kävelemään, jos sellainen tulee. Minun mielipide (siis vain minun ja todennäköisesti tietenkin ihan vääräkin useimman mielestä), että jos punktiosta tulee oikeasti kipeäksi, niin saa kai sitä jäädä kotiin, niin kuin saa jäädä kuumeessakin. Tai sitte voi mennä kipeänä töihin, morjenstaa ovella, että "ei oikein kestä astua, mutta tulinpahan töihin, kun nämä lapsettomuushoidot on palkattomia".

Minä olen sitä mieltä, että ei lapsettomia tulisi laittaa eriarvoiseen asemaan työyhteisössä sen vuoksi, että joutuu hankkimaan lapsia hoitojen avulla. Olen sitäkin mieltä, että on aivan oikein, että lapselliset saavat jäädä hoitamaan sairasta lasta. Mielestäni lapsettomuus on sairaus, koska sitä varten joudutaan antamaan lääketieteellistä hoitoa. Miten se eroaa muista sairauksista? Siksikö, koska ihminen voi vapaaehtoisesti valita haluaako lapsia?

Kiitos ja anteeksi jos loukkasi jotakuta. 

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

kp 16

palelee. Mutta kun huvikseni mittailin lämmöt niin 36.3 tuli mittariin.
Vahingossa söin melkein kokonaisen maraboun valkoisen suklaalevyn. ohohups. Mutta voi ihanuus, kuinka paljon herkuttelu rentouttaa. Muuten ei ole viimeaikoina paljoa ruokahalua ollut. Aamupalan olen jättänyt pois, kun ei vain saa aamuisin nieltyä mitään. Lounaalla syön lämpimän ruoan ja illalla mitä milloinkin, yleensä karkkia.

"minä haluan vauvan"-  ajattelu alkaa hiljalleen vaihtua "minä haluan koiran" -ajatteluun. Pikavalikossa on viisi linkkiä pentueisiin, kunhan vain sopiva sopivan läheltä löytyisi... varma tapa saada kahdesta kolme.

maanantai 10. joulukuuta 2012

kp 14

limapäivä

perjantai 7. joulukuuta 2012

kp 11

heh. Iltalehden otsikon alkua: "E-pillerin kanssa voi tulla raskaaksi" - mulle heti noita e-pillereitä ;)

Stressistä ja lapsettomuudesta olen joskus aiemmin postannut jotain tänne tai edelliseen peikkoblogiin, vaan minen enää tiiä miten pitäs olla tai olla olematta. Sen olen jo hyväksynyt, että saan ajatella lapsettomuutta ja lapsentekemistä aina kun haluan. Ei se ajattelemattomuus tai yrittämättömyyskään ole mitään auttanut. Ehkä sitä ei vain ole tarkoitettu meille... ehkä ei vielä.. ehkä ei koskaan. Elämä menee ja menee...

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

kp 9

vapaapäivät! Miksi ne on keksitty? 17 tuntia tyhjyyttä ja illan odottamista, että pääsisi nukkumaan.

 Mitä lähemmäs kevät tulee sitä enemmän ajattelen, etten tahdo sen tulevan. Haluan ihmeen. Haluan lapsen ilman hoitoja. Saako näin joulun alla sanoa ajatuksensa ääneen. Pian kohta sitten taas nöyränä pistän suuni suppuun ja painan pään alas. 

Ajattelen enemmän elämää ilman lapsia, kuin lapsettomuushoitoja ja niiden mahdollisia tuloksia tai tuloksettomuutta. Minulla ei ole enää sellaista poltetta uskoa siihen, että hoidoilla voisi onnistua. Totuttelen ajatukseen adoptiosta. Suren, että mies vain toivoo hoitojen onnistuvan. Ei kai se väärin ole? voimat toivomiseen minulta ovat silti ihan kokonaan loppuneet. Loppuneet jo ennen kuin ovat alkaneet.

Eilen mietin miehen roolia tässä kaikessa. Mietin sitä, miten ulospäin viileitä ja rauhallisia ja kärsivällisiä miehet tämän koko asian kanssa ovat. Samaa mietin jo edellisessä elämässä. Sitten...

Tottakai miehet ovat kestäviä, tyynejä, turvallisia. Luulen, että mies ajattelee, että hänen pitää tukea, koska näkeehän sen toopekin, että koko asia tekee hirmuisen kipeää jo ajatuksenakin. Saati ne itkukohtaukset, mitä silloin tällöin tulee, kun ei enää jaksa tunkea kaikkea sisäänsä. Välillä täytyy päästää jotain uloskin. Ja koska yhdessä asutaan, niin salaakaan toiselta ei niitä itkuja voi itkeä. Ja hyvä mies tahtoo suojella puolisoaan pahoilta asioilta. Luulen, että mies osoittaa huolensa olemalla tukena. Olemalla vakaa. Olemalla kestävä. Voin olla väärässäkin...