perjantai 21. helmikuuta 2014

kp11




En ole aikoihin kirjoittanut itselleni, olenkohan unohtanut miten se tapahtuu. No katsotaan.
Yritän tässä etsiä kadonneita tunteitani. 

Ainoa tunne mikä minussa on se etten halua tuntea mitään. Ja sitten kun se tunne ryöppy tulee niin se tulee tulivuorenlailla pursuten ja räiskyen.  Se mitä isälle pari kuukautta sitten tapahtui, todellakin tuntui. Eniten ehkä pelottavalta. Isä on ainoa ihminen maailmassa johon olen koskaan voinut luottaa. Kaikista hankaluuksista huolimatta isän lähellä ja neuvoja kuunnellen elämä tuntuu paljon turvallisemmalta.
Olen saanut niin monta kertaa pettyä miehiin, etten enää jaksa uskoa kenenkään olevan minun arvoinen. Tai ehkä minä etsin samanlaista luottamuksentuntua, mitä tunnen isää kohtaan. Ja on vaikea päästää ketään lähemmäksi, kun aina kun annan toiselle mahdollisuuden ansaita minun luottamusta, niin yleensä se menee vain poskelleen eli saan taas kerran pettyä. 

Olen kasvanut ajattelemaan, ettei minun kuulu olla kenenkään kanssa, tai ettei minun kuulu jakaa elämääni kenenkään kanssa, vaan pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin olemaan vahva itsekseni. Selvitä kaikesta, tavalla tai toisella (kuten isäni sanoisi). 

Samalla tavoin ajattelen lapsettomuudesta. Minun taakkani on kestää se. Ei sitä taakkaa muuten olisi annettu. Olen vuosien saatossa oppinut tekemään päivistäni siedettävän, vaikka kävelenkin pieni harmaa pilvi yläpuolellani. Osaan silti nauraa. Osaan olla tyytyväinen elämääni. Kunhan vain saan aikaiseksi pieniä saavutuksia. 

Niin. Pieniä asioita. Minulle pienet asiat ovat niitä suurimpia asioita. Tähän astisen elämäni suuret asiat ovat olleet lähinnä yhden maailman loppuja, mutta toisaalta uuden alkuja. Mutta en ole moneen vuoteen enää toivonut, että elämässäni tapahtuisi mitään suurta. Suurten asioiden tapahtuminen pistää pysähtymään. Ja sitten se tulee. Se muistutus siitä, että minä olen minä. Ollut tällainen työmyyrä pimeissä onkaloissa jo monen monta vuotta. Tietämättä kai paremmastakaan. Onnellinen oman aherruksensa keskellä. 

Enkä ymmärrä mikä siinä on pahaa. Tehdä päivästään sellainen, että on tyytyväinen. Onko pakko ajatella päivää pitemmälle? Jos siten voi nauttia elämästä. En minä kuitenkaan voi huomista muuttaa. Se menee niin kuin sen on tarkoitus mennä. Mutta tänään voin tehdä asioita, joilla saattaa olla vaikutusta myös huomiseen. Ja teen ne tämän päivän tunteilla. En siksi, koska haluaisin asioiden olevan tietyllä tavalla huomenna. 

No jaa.. enpä tiedä sainko vastausta tunteistani. Mutta elämä on ihan hyvä näinkin.. yhdessä pienen surupilveni kanssa.

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

kp 6

Voit itkeä, voit huutaa.
Voit vaieta tai sulkea silmäsi.
Voit ajatella kaiken olevan vain pahaa unta.

Mikään ei silti muuta sitä,
että sinä et toimi niin kuin muut.

Mikään ei muuta sitä,
että kukaan ei kerro
mikä sinussa on vikana.

Sinun täytyy vain elää.
Päivästä toiseen, tietämättä koskaan.


tiistai 11. helmikuuta 2014

kp 1

mä NIIN tiesin!

maanantai 10. helmikuuta 2014

kp 30

Tajusin justiinsa, että seuraavat menkat on viimeiset ennen sumuttelujen alkamista. Huh. Onneksi tentti lähenee ja tenttipaniikki kasvaa sitä mukaan.. ....ihme homma, että silti se lapsettomuus tai ennemminkin nuo hoidot puskee ajatuksiin, vaikka ois sitä tähdellisempääkin ajateltavaa tässä vaiheessa.
Menkat tekee tuloaan..tissit kipeyty tänään ja alapäätä juilii jo kohtalaisen kovasti.. huomenna siis?

tiistai 4. helmikuuta 2014

kp 24

ja menkkajuilinnat ynnä muut. Terveisin:hermot pms-pinkeenä

sunnuntai 2. helmikuuta 2014

kp 22

Ajattelin lopetella tuota akupunktiohommaa. Kun en oikein usko, että siitä olisi apua tähän lapsettomuuteen ja sellaisen "hermot pinkeänä" -olotilan sain hoidettua jo pois, niin en nyt näe juuri syytä ravata sielä makoilemassa.

Ja sitten ehkä yksi typerimmistä syistä ikinä, myös tuolle käymisen lopettamiselle on se, että tää hoitaja on niin kamalan luottavainen siihen, että mun kohdalla akupunktio auttaisi lapsettomuuteen. Voitte vaan arvata, mitä mielessä oli, kun 9 vuoden jälkeen joku sanoo, että jostain voi olla apua. No AHDISTAVALTA! Olen taistellut itseni kaivonpohjalta useamman suon läpi tähän hetteikön reunalle.. Tuntuu ihan siltä, niin kuin joku yrittäisi työntää minua takaisin siihen suohon antamalla edes rippeitä toivonjämistä. Ei lapsettomalle saisi antaa toivoa. Ei yhtään.  Se on pahin mahdollinen virhe sellaiselta, joka ei tiedä mitä lapseton joutuu läpi käymään.

Sitten tulen siihen, mitä vertaistuen "toiveet" antavat. Itse koen toisen lapsettoman  "Toivottavasti se nyt olisi siinä, jospa se nyt tärppäisi" -kommentit ihan eri sfääreissä. Tavallaan tiedän, millaisen tuskan läpi noita sanoja sanotaan toiselle. Sitä toivoo, ettei kukaan joutuisi läpikäymään tätä helvettiä enää yhtään kauemmin. Ja samalla pelkää, että lopulta jää yksin "asemalle". Uskon, että toisen lapsettoman onnentoivotukset eivät kumpua tyhjinä sanoina, vaan niiden takana on sama tuska jota itse tuntee päivästä toiseen.

Jännä, miten eritellen sitä ottaa vastaan samasisältöisen viestin sanojasta riippuen. Sanoja saattaa tietämättänikin kuitenkin olla tahattomasti lapseton... no ehkä ei kuitenkaan. Lapseton ei noin valtoimenaan heittelisi toivonmurusia ilmoille. Lapseton toivottaa onnea nöyrän pilviharson läpi.