muuttaisinko maailman

.. muuttaisinko maailman, jos kertoisin avoimesti kaikille lapsettomuudesta. Valtaosalle maailmassa lapsia tippuu, kuin omenoita syksyisestä omenapuusta. Se on yleisintä. Ja se mikä on yleisintä on yhteiskunnallinen genre.

Ihminen voi valita ihmiset joiden kanssa on tekemisissä. Onneksi. Oman sosiaalisen ympäristönsä saa muokattua pitkälti itselleen mieluisaksi, vaikka joutuisikin osan yhteiskunnan silmissä vähemmistöön. Tasapainoilu sen kanssa, mikä on oma elämä ja mihin se riittää, kun yhteiskunta ja sosiaalinen ympäristö on varsin lujasti lukkiutunut "yleistyksiin". Aina ja Aina ja Aina tulee tilanteita, joissa pahoittaa mielensä, koska oma elämä ei sovi yhteiskunnalliseen yleistykseen. Niin kauan, kun on tekemisissä toisten ihmisten kanssa, niin kauan pahoittaa mielensä. Elämä alkaa tuntua aika typerältä, jos näin.

Leikittelen ajatuksella mitä tapahtuu, jos avoimesti vastaan yhteiskunnan yleistyksiin lapsettomuudellani. Mitä olen saanut, ja mitä oletan saavani jatkossakin: Sääliä, ymmärtämättömyyttä ja pääsen siksi ihmiseksi, josta voidaan muissa keskusteluissa sanoa: "minullakin on yksi kaveri, joka ei ole saa lapsia, se on tosi yleistä nykyään".  - En haluaisi antaa itseäni tälle yhteiskunnalle tuossa roolissa.

Ihailen teitä ihmiset, jotka avoimesti kerrotte vaikeudesta saada lapsi. Hurjan vahvoja  ja rohkeita. Teidän ansiosta murto-osa on jo ehkä ymmärtänyt, että elämässä voi olla muitakin tarkoituksia kuin lisääntyminen. Välistä tuntuu, että liian moni on jättänyt lukematta, ymmärtämättä lukemaansa tai oikeasti ajattelematta, että elämä ei mene kaikilla samalla tavalla.

tauolle

Eipä minulla tänne ole nyt mitään annettavaa. Ehkä tulen kirjoittamaan, jos tuntuu että pitää purkautua elämän epäreiluudesta, ehkä en. Jää nähtäväksi.

Tähystyksen perusteella koko paksusuoli on tulehtunut ja kortisoonikuurille pääsin ja toiselle pysyvämmälle suolitulehduslääkitykselle. Eli minun tulevat kuukaudet ainakin jonkin aikaa koostuvat itseni kuntoon saamisesta.

..ei kun jatkan painajaisten näkemistä

peikot, mörköt ja paholaiset eivät halua pysyä poissa minun elämästä.

En ole jaksanut kirjoittaa meneillään olevasta lahjasoluhoidosta, koska tiesin tavallaan että minun elämässä se menee vituralleen - niinkuin menikin.

Meillä alkoi tähän kiertoon hoito. Aloin syömään progynovia ja kävin ultrassakin, jossa kaikki oli niinkuin pitää. Vointi oli ihan hyvä, jos ei oteta huomioon ripulia, joka on jatkunut elokuusta asti. Ajattelin sen johtuvan särkylääkkeistä. Söin niitä melkoisesti silloin elokuussa, kun ei ollut varaa sairastaa. No nyt on. Ja sitten kunnolla.

Sain viikko sitten tulokset kalpro-arvosta, joka oli lähemmäs 2000 (viitearvo maksimi 100). No niin. Se siitä sitten. Vituiksi meni. Peikot hyökki taas mansikkamaalle.  Eli meillä lahjasoluhoito etenee.. ilman minua. Alkiot menee pakkaseen ja katsotaan sitten joskus keväällä/kesällä joko tulehdus saatu kuriin.

Ainakin elämä pysyy tasapainossa. Valmistun kohta maisteriksi. Ja samalla sairastun krooniseen suolistosairauteen. ..ttu!

heräänkö vai löydänkö uuden unen

Viitisen vuotta sitten suljin silmäni maailmalta. Laitoin ovet ja ikkunat tiukasti kiinni, ettei ulkona odottava mörkö pääse sisään. Täällä sisällä on välillä ollut mukavaa ja lämmintäkin. On ollut helppoakin, ja ennenkaikkea turvallista. Joskus on aivan unohtanut, että on vain pienessä mökissä metsän keskellä ja että ulkona on kokonainen maailma.

Nyt olen kuitenkin havahtumassa siihen, että viisi vuotta meni. Tuttuun ja turvalliseen tuudittautuminen on päättymässä. Olisi uskallettava avata ovi ja katsottava mörköä silmästä silmään.

En ole halunnut ajatella elämää opintojen jälkeen. Syvällä jossain toivoin, että elämä ei jatkuisi sellaisena, kuin se oli ennen. Toivoin, että mörkö olisi kuollut nälkään ja mennyt pois. Mutta nyt näyttää siltä, että minua odottaa entistä kiukkuisempi ja nälkäisempi mörkö, kun kohta joudun tuon oven avaamaan. Kunpa jostain aukeaisi salakäytävä.

kp1

En ole kirjoittanut, koska yritän selvitä huomiseen. Meinaan hajota tähän kiireeseen. Ja kaikki elämässä ahdistaa. Ihan kaikki. Haluaisin heittää kortit ilmaan. Aloittaa kaiken alusta. Unohtaa itseni ja löytää uuden minäni. Ajattelen jopa, että uusi parisuhde uudelta pohjalta voisi olla paras ratkaisu. Joku, jolle olisin lapseton ihan heti. Ei tarvetta potea jatkuvaa syyllisyyttä toisen turhista odotuksista. Eikä tarvetta tuottaa pettymyksiä maahan tipahtaneiden enkeleiden vuoksi - niin minun enkelini tulevat aina lopulta alas. Eivätkä ne edes lennä kovin korkealle.

Väsynyt. Niin hemmetin väsynyt tähän kaikkeen.

kp 33

Tämä on taas näitä venyviä kiertoja. Mutta se siitä.

Mulla puskee pientä börnistä päälle tässä, kun tuntuu että liian monta rautaa yhtäaikaa tulessa. Tämä viikko on toisaalta pahin. Nyt kun pitäisi olla lukemassa tenttiin, niin minäpä kirjoittelen pahaaoloa vain blogiin. Perjantaina tentti, maanantaina tentti, sata esseetä rustattavana, töitä, mies jeerankuusessa laukomassa kaunisteltuja tosiasioita elämästä, hoidossa pettymyksiä ja lisäpettymysten pelkoa.

Niin niistä pettymyksistä. Ensikäynnillä meille sanottiin, että on varsin todennäköistä, että saattaisimme saada maksusitoumuksen luovutushoitoon. Toki sellainen realisminjytke oli takaraivossa, mutta ärsyttihän se silti, kun se kielteinen päätös sieltä tuli. Ja ärsyttää vieläkin. Miksi (kiroilua) sitä pitää mennä sanomaan mitään edesvähänlupauksia mistään, jos kuitenkin itekin tietävät (vai tietävätkö sittenkään) että ei mitään tsäänssejä. Eniten (kiroilua) harmittaa se, että 11 vuoden pettymysten jälkeen pitää vielä petyttää tuommoisilla asioilla. Oisivat vain sanoneet, että maksatte itte ja thäts it. Siihen me kuitenkin oltiin alunalkaen täysin varauduttu. Se mulla harmittaa.. typerät epävarmat lupaukset! Olisivat hiljaa aina ku eivät ole varmoja! (jupinaa)

Neljä vuotta sitten

Neljä vuotta sitten aloitin opiskelut yliopistossa. Ajattelin, että kyllä  sen neljän - viiden  vuoden aikana jo onnistuu hoidoilla tulemaan raskaaksi.

Noh. Nyt neljä vuotta myöhemmin kolmen inseminaation ja kahden koeputkihedelmöityshoidon jälkeen ainoa mitä olen saavuttanut, niin kohta uuden tutkinnon. Eli olen tasan samassa pisteessä kuin vuonna 2011. Neljä vuotta on ollut mukavaa aikaa. Töiden ohella opiskelu, ei ole jättänyt paljoa vapaa-aikaa eikä aikaa ajatella lapsettomuutta. Etenkin, kun olen paljon ajatteleva ihminen.

Koulu loppuu ja illat vapautuvat ajattelulle. Minua pelottaa.

Kaiken raadannan jälkeen, olisin vain halunnut onnistua saamaan lapsen. Tuo tuleva maisterin tutkinto ei siinä paljoa lohduta. En ole onnellinen valmistumisesta. Olen kauhuissani.

Elämä jatkuu, mihin se jäi. Ja se mihin se jäi, ei minusta ollut kaunis paikka olla.

Yritän ajatella, että nyt minulla on kohta enempi aikaa alkaa etsimään kauneutta elämästä ja maailmasta. Minulle kauneus näyttäytyy parhaiten aamuissa. Aamut ovat uuden alkuja. Joka päivä sinulle tarjotaan mahdollisuus katsoa elämää uusin silmin. Mutta jos illalla itketyt kyyneleet turvottavat silmäsi umpeen, niin ensimmäisenä aamulla sinua tervehtii peilistä turvonnut särkikala. Revi siinä sitten iloa aamukasteesta. 

kp (1)

Sulkeissa 1 sen takia, että vuoto ei ole alkanut vielä, mutta jotain tuhrua aamulla oli havaittavissa.

Nyt olemme sitten virallisesti aloittaneet luovutetun munasoluhoidon. Eli ts. ensikäynti on tehtynä. Eli oikeasti mikään ei ole vielä alkanut =) Paitsi menkat, eikä siis nekään kunnolla vielä.Verikokeita tässä otellaan vielä. Kolmas keskenmeno sai nyt aikaan sen, että (nyt jo tässä vaiheessa) tulevat testattavaksi veritulppariski ja keliakiahommat. Parempi kai myöhään jos ei ikinä. Muutoin lääkärikäynnit, terapeuttikäynnit ja hoitajakäynnit sujuivat ihan ookoosti. Ei mitään käänteentekeviä ratkaisuja tapahtunut ei meillä eikä siskolla.
Syksy on töiden ja opiskelujen puolesta  vain niin kiirettä aikaa, että pyydettiin konkreettisia hoitotoimenpiteitä sitten marras-joulukuulle. Ei tässä enää ole mihinkään kiire. Pari kuukautta ei enää 11 vuodessa paljoa tunnu. Mutta näin. Iso pyörä pyörii ja me sen mukana. Pessimisti ei pety, eli koitan edelleen pitää jalat tukevasti suossa. Toiveet ovat vain sellaisia salakavalia veijareita, että ne hiipivät joka nurkalta olkapäälle ja sydämeen ja sitten räjähtävät (niin kuin mun munasolut tuppaa tekemään).

Toinen juttu, mitä tässä olen nyt touhunnut kaiken muun sivussa on tuo Simpukkahomma. Tai siis touhunnut on varmaan väärä sana -tilasin lehden vuosikerran =)  --minulle vain kaikki tuollaiset lapsettomuuteen liittyvät konkreettiset asiat ovat sellaisia mörköjä. Mutta pikkuhiljaa alan ymmärtää, että toisten kokemuksista voi ehkä saada jotain omaan elämään. Ei ehkä kaikkea tarvitse käydä itse kovimman kautta. Jotkin kriisit on silti sellaisia, että itsehän ne on kantapään kautta opittava. No mutta siis kuitenkin. Ja tuon lehden tilauksen jälkeen olen jopa harkinnut tohtisinko käydä jossain vertaistukiryhmässä. Tietyllä tapaa kaipaisin elämääni sellaista henkilöä joka olisi lapseton, mutta ei sitä haluaisi olla. Siis ihan oikeaa elävää ihmistä, jonka kanssa käydä sitten vaikka lenkillä.

Blogi on ihana paikka purkaa ajatuksiaan. Ja tätä kautta olen saanut NIIIIN paljon vertaistukea, että en osaa kuvitella kuinka syvällä suossa olisin ilman TEIDÄN kommenttejanne <3 Kiitos niistä. Tätä kautta olen myös löytänyt ystävättäriä tuohon "tosimaailman" elämäänkin.  (suurin)osa heistä on vain saanut lapsen ja elämä täyttyy vauvantuoksuisesta arjesta, niin kuin sen kuuluukin. Kaikki kuitenkin ovat oikeassa elämässä siellä niin kaukana, että lenkillelähteminen vaatisi useamman päivän reissun. 
Ja tämä yksi lapseton ystävättäreni, jonka kanssa vuosi ehdittiin lenkkeillä tosiaan on nyt päässyt omaan junaansa ja lähtenyt asemalta matkalle kohti vauvamaata.

Niin siksi.  Tässä pohdin ja kerään rohkeutta, että uskaltaisinko lähteä paikkakuntamme vertaistukiryhmään olemaan minuna. Näyttämään naamani ja tehdä lapsettomuudesta "julkista". Kuten jotkun tietävätkin, niin lapsettomuus on tähän asti ollut vain minun juttuni. Joka kuitenkin on hieman murentunut mieheni ollessa avoimempi asian suhteen. Olen sitten minäkin pystynyt hieman avoimemmin parille tuttavalle täällä kertomaan. Mutta lapseton on aina lapseton. Ja toinen lapseton on aina myös lapseton. Ja siinä on semmoinen yhteys välillä, jota on aika vaikea kuvailla. Se vain on. Ja yleensä se tietyllä tapaa tuo lohtua. Vaikka toisaalta se lisää surua, että joku muukin joutuu kulkemaan tässä samassa suossa.

Vähän jo kyllästyttää

Ajattelin nyt kirjoittaa sellaisesta ajatuksesta, joka tässä parhaillaan on mielessä.

Sain tänään raskausuutisia tyttöystävättäreltäni. Se ei tuntunut pahalta. Eikä se tuntunut hyvältä. Se ei ole minulta pois, jos joku toinen saa lapsia. Eikä se tuo minulle onnea, vaikka saakin. Joten se on siis kai yksi ja sama saako vaiko eikö saa.

Mutta se mikä tässä harmittaa, niin on se, että kaveripiirini koostuu pääosin miehistä. Tässä vuosien aikana kun olen yrittänyt tutustua naispuolisiin ihmisiin, niin menee alta puolen vuoden niin uusi tuttavuus tulee raskaaksi (vaikka olisi lapsettomuustaustainen). Eli haluatko saada lapsen? Kannattaa varmaan tutustua minuun paremmin, niin puolen vuoden päästä oletkin simsalabim yllätykseksesi raskaana.

Niin joo, minua kyllästyttää ja harmittaa, että olisi mukava jos olisi ihan livenäkin joskus mahdollista jutella naispuolisten ihmisten kanssa jostakin muista kuin ihan pinnallisista asioista. Vaan näillä mennään.

Niin, ja koska en oikein jaksa hengailla raskaana olevien naisten kanssa tai vasta lapsen saaneiden kanssa, niin olen taas hetken sitten ihan vain itsekseni ja niiden miespuolisten kavereiden kanssa. Minun vikahan se on, kun en jaksa. Vaan olen luvannut sen itselleni, ettei minun tarvitse jaksaa. Koska minäkin haluaisin olla yllättynyt raskaudesta. Haluaisin olla epävarma raskauden jatkumisesta ja silti kuulla ja nähdä pienen sikiön sydämenlyönnit ultraruudulta. Haluaisin suunnitella sitä, kuinka elämä tulisi muuttumaan täysin lapsen synnyttyä. Haluaisin kaikkea ja enemmänkin.

No, en ole saanut kaikkea mitä olen halunnut. Mutta onneksi olen sentään saanut jotain korvikkeeksi. Ja siitäkin saa olla lähinnä pahoillaan kun on hyvä työ, komea mies, kivasti kaikkea materiaalista sälää (joka ei muuten korvaa lasta) - Kunpa ihmiset eivät olisi kateellisia kaikesta pinnallisesta. Vaan suurin osa ei ymmärrä, että harvoin mikään on sitä miltä se näyttää. 

kp 16 - minä vst. PMS

Olen muutamana viime kuukautena saanut ihan älyttömät Pms-oireet. Ja nyt olen päättänyt tehdä asialle jotain.

Tiedän, että minun pitää vähentää hiilihydraatteja ruokavaliosta, juoda enemmän vettä ja liikkua. Jos voisin jättää kahvin, se auttaisi myös. Mutta haluan pitää jotain paheita elämässäni mukana silti.

Täydensin vitamiinivarastot ja aloitan taistelun pms-oireita vastaan ja kohti parempaa oloa näillä:

Elikkäs perusvitamiineillä mennään: B-D-Foolihappo, Magnesium, Kalkki, Sinkki, Monivitamiinipore. Superfoodeina: Chia, Hampunsiemenet, auringonkukansiemenet, kurpitsansiemenet ja seesaminsiemenrouhe. Lisäksi ruusunjuurta ja ubikinonia sekä spiruliinaa. Olo on ainakin näillä pysynyt pirteänä, nuhat loitolla ja ihottuma kurissa. 

kp2

Panadolhöyryissä tulee tarve kirjoittaa. Mun menkat on yleensä kahtena päivänä niin kipeät, että ei edes kannata yrittää olla ilman särkylääkettä. Aamu alkaa siis gramman napilla naamariin. Pari päivää menee siis yleensä pää hönttösenä. Huomaa kun 5 tunnin jälkeen alkaa särkylääkkeen tehot laskea ja kipu pistää läpi. Eiku uutta nappia naamariin.jä Onneksi tätä kestää vain sen kaksi päivää. Sitten voi olla ilman särkylääkkeitä yleensä kokonaan.Olen yrittänyt jaksaa käydä vähän aina kävelylläkin, mutta isommasti treenaamiset kyllä jää. Ainakin haluan uskoa, että liikkuminen eli yleensä kävely tekee vaan hyvää sille, että menkkaveri poistuu paremmin. En ole tähän ikään mennessä löytänyt parempaa keinoa kivuille kuin särkylääkkeet. Ehkä kipuilu johtuu endosta, en osaa sanoa.

Ensikäynti luovutushoitoon lähenee. Ajatukset menevät kyllä vuoristorataa. Toisaalta ajattelee että hieno juttu ja toisaalta sitten ajattelee, että vähemmän hieno juttu. Samanaikaisesti miettii myös mitä hoidoissa onnistuminen toisi elämään mukanaan, asian jota on toivonut yli 10 vuotta. Ja sitten ajattelee sitä, että kuinka sekaisin se pistää lähitulevaisuuden suunnitelmat, joita on hahmotellut sen vision mukaan, ettei lasta ole eikä tule olemaankaan.

Tietyllä tavalla minä olen kypsynyt hiljalleen ajatukseen, ettei minusta tule äitiä. Ja samalla herätetään uudestaan toivo, että ehkä sinusta tuleekin. Oliko se viimekuinen keskenmeno vain tarkoitus herätellä minua näkemään muitakin vaihtoehtoja kuin lapsettomuus?  Vai onko se vain elämän julmaa huvia? Keskenmeno ei minua keskenmenona itkettänyt yhtään. Mutta kyllä se tietynlaisia ajatuksia tulevaisuuden suhteen herätti. Toiveikkuutta, jos alkio lähtökohtaisesti olisikin elinkelpoinen yksilö. Olisiko minun elimistö kykenevä pitämään elämää yllä.

Lääkehöyryhämmennyksinä kirjoitan nyt vielä rakkaasta aviomiehestäni. Hänestä on tullut kummallisen avoin. Enkä oikein tiedä, mitä minun siitä pitäisi ajatella. Olen positiivisesti yllättynyt lähinnä. Miehet monesti ovat suomalaisittain yleensä sellaisia, etteivät ne niin ajatuksia avoimesti näytä. Näin ainakin aikaisemmin on mun kohdalle sattunut. Nyt tuossa edessäni on kuitenkin tuollainen avoimuuden auringonkukkanen, jolle lapsettomuudesta puhuminen on ihan ookoo asia. (Mulle itellehän lapsettomuus on jo niin syvälle polettu asia, ettei sitä enää ees oo olemassa. Enkä siitä juuri ole kertonut kuin harvoille ja valituille - tosin olen kertonut itse asiasta mieheni veljen vaimolle, koska asia on jossakin yhteydessä noussut sopivasti esille). Omalta puoleltani olen kertonut siskolleni (no tietysti), ja parille kaverilleni. Töissä en ole asiasta puhunut (ja olen hienosti onnistunut pitämään lomia aina hoitojaksoille ilman minkäänlaista kyseenalaistamista yhtäkkisistä yksittäisistä lomapäivistä). Omat vanhempani eivät tiedä, eivätkä ymmärtäisi. Vanhankansan väkeä he.

Niin. Siis se mitä yritän saavuttaa tällä turinakohdalla oli siis se, että tieto lisää tuskaa (ei ehkä ihan heti auennut tuosta tekstistä) - vaan muistakaa kokoajan lukiessa, että olen vahvasti särkylääkkeiden vaikutuksen alla :) . Täällä omassa elämässäni on ihan kiva olla ja elää, kun juuri kukaan ei tiedä lapsettomuudestamme. Ei ole säälikatseita, eikä voivoi-lauseita tarjolla. Mieluummin kuuntelen "tavallisten ihmisten" vitsailutyyppiset heitot koeputkilapsista, kuin sen hiljaisuuden, mitä minun seurassani pitäisi puhua, kun tulee eteen tilanne, jossa voisi kommentoida jotain lastentekoon liittyvää tai lapsiin liittyvää. Ihmiset lakkaavat yleensä olemasta luonnollisia lapsettoman seurassa. Ja lopulta välttelevät, koska eivät "osaa" enää sanoa mitään tai varovat liikaa sanomisiaan. - Kaverit jää ja ei varo ja osaa olla. Mutta tuttavat yleensä lakkaavat pitämästä yhteyttä. Ja työkavereiden osalta tulee vain hankalia hetkiä.  -Tämä on siis vain minun oma kokemukseni. Kokemus, jonka johdosta olen päättänyt olla ihminen "joka ei halua lapsia" mieluummin kuin ihminen "joka ei saa lapsia".

Heh,  en vieläkään päässyt sinne minne tähtäsin. Nyt kirjoitan sen tähän heti. Eli olen tietynlaisen valinnan edessä muun elämäni kanssa. Minun pitäisi päättää, että haluanko muuttaa siihen ympäristöön, jossa lähtökohtaisesti tiedetään, että olen ihminen "joka ei saa lapsia". En todensanoakseni vielä tiedä. Ja asia ratkeaa helposti, jos luovutushoito onnistuisi. Sitten olisin ihminen "joka ei saa lapsia vaikka sai sittenkin".

Kp1

Palataan unelmista takaisin siihen mistä viikko sitten lähdettiin:..  Kohti Luovutushoitoa. Pientä toiveikkuutta kyllä se suhteen on ja pettymys siitä tulisi olemaan aiempia hoitoja katkerampi. Olisihan se kuitenkin viimeinen yritys tällä tiellä.

Kp38

Niin niitä ihmeitä vain tapahtuu. Muille. Ei todellakaan meille.

Testiviiva haalenemaan päin..



Kp 37

Ensin laskee turvotus, sitten laskee lämmöt... Kohta alkaa menkat...

Tuulimuna

Mansikkamaalla tapahtuu.
Ensin meinasin, etten olisi kirjoittanut vasta kun olen aivan varma jostain. Vaan eihän tämä minun pää sitten kestä pitää sisällään näitä ajatuksia. 

Menkat oli myöhässä viikon. No, niinhän ne aina silloin tällöin on. Ei siitä voi koskaan vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Jostain ihmeen syystä sain älynväläyksekseni tehdä käyttämättömäksi jäänyt ovulaatiotesti. Ja siihen piirtyi melkein tasavahvat kaksi viivaa. Mitä ihmettä! Kp 33 ja kaksi viivaa ovistestiin. No ei kun kuumemittaria korvaan ja lämmöt olivat 37.0. Eli en ovuloi ainakaan nyt. Ja seuraava vaihehan on luonnollisesti pistää google laulamaan.

Google sitten tiesi kertoa, että ovulaatiotesti kierron loppuvaiheessa voisi näyttää raskauden. Mitä hemmettiä. Meillä on aika luovutetun munasolun hoitoon. Ei paskoilla munasoluilla voi tulla raskaaksi.

Kp 34 uutta ovulaatiotestiä tekemään (näitä testejä kun riittää kaapissa). Ja viiva senkus tummenee. Sitten pitikin jo hakea ruokakaupasta joku halppis raskaustesti, koska ei sitä nyt rahoja viitti tuhlata raskaustesteihin, kun negaahan ne aina näyttää. Lauantaiaamulla sitten heräsin unesta, jossa olin tehnyt negatiivisen raskaustestin. Jep. Ei mitään uutta auringon alla. Sitten tajusin, että se oli muuten uni ja etten muuten ollut tehnyt mitään testejä vielä tälle aamulle. Kp 35 aamusta sitten testiliuskaan piirtyivät kaksi kohtalaisen selvää viivaa. Siis täh? enkö herännytkään vielä.

Sunnuntaiaamuna kp 36 vielä piti pissiä ovistestiin. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja viiva tummuu ovulaatiotestissä. Yritin siinä samalla lukea maanantain tenttiin, kun ajatukset ovat missä ovat. Mitä tämä tarkoittaa? Kauanko tämä huonoilla soluilla voi kestää? Ja satamiljoonaa muuta kysymystä.

Miehen ensireaktio kertoo kaiken: ”odotetaan, että ne menkat alkaa, aina ne alkaa kuitenkin”

9 inseminaation ja 2 koeputkihoidon jälkeen, tuomioksi solut, jotka päästävät liikaa siittiöitä sisäänsä ja räjähtävät ja joissa hedelmöittymiskato on 90 % ja loppu tuhoutuu sitten ajan kuluessa. Ja sitten. Luomuplussa!  Olen vain niin hämmentynyt. Vaaleanpunaiset Davidin ovulaatiotestejä, tummanpunainen RFSU raskaustesti. 

Tulinhan minä silloin kerrankin raskaaksi siitä iui:sta omilla soluillani. Ja keskenhän se meni. Eikä sikiötä näkynyt ei kuulunut ultrassa. Eli tällä hetkellä pidän elämää kamalan julmana. Miksi nyt? Kun olin jo aivan valmis luovutetun munasolun hoitoon. Mikä ajankohta se tämä tämmöinen ajankohta on pissiä tikkuun kaksi viivaa? Ja lääketieteellinen faktahan on tiedossa. Minun kökköpaskat solut. Nyt pitää vain kärvistellä ja odottaa sitä keskenmenoa. Tai pahimmassa tapauksessa kaavintaa. ääääh.

pienen hiljaiselon jälkeen

Hmm.

Sain muutama päivä ennen syntymäpäivääni puhelinsoiton ystävättäreltäni. Hän kertoi haluavansa luovuttaa meille munasolujaan. Aivan uskomatonta. Eihän kukaan ikimaailmassa koskaan ole tehnyt minulle mitään noin suurta. Maailman paras syntymäpäivälahja. Ehdin pienen pääni sisällä siinä jo sitten melkein viettämään ristiäisiäkin tulevalle lapsellemme. (Ja minä kun olin luullut, etten enää pysty haaveilemaan lapsesta). Minussa heräsi toivo.

Soitimme yksityisklinikalle ja varmistimme, että tällainen oman luovuttajan käyttäminen on ihan sallittua. Ja on se. Laitoin tietoa myös ystävättärelleni, tekstiviestein, fb-viestillä. Taisin jopa yrittää tavoittaa puhelimitse pari kertaa. Mutta en saanut vastausta. Hänellä on kiireinen elämänvaihe meneillään. Tiedän. Minun pitäisi olla kärsivällisempi. Tiedän senkin. Mutta... Siitä on nyt pari (minulle tuskaisen pitkää) viikkoa. Joka päivä olen miettinyt, että eikö tuo asia ole kuitenkin sen verran isonoloinen, että siihen sanoisi edes, etten ehdi vastata nyt, palaan kuukauden päästä asiaan? Omasta mielestäni saan olla harmissani asiasta. Vaikka eihän minulla ole oikeutta vaatia toista vastaamaan viesteihin samantein tai edes hetikohta niiden lähettämisen jälkeen.

Tuo toivon tunne, jonka olen 10 vuoden aikan dumpannut kohtalaisen syvälle sisälleni on massiivinen patouma toivoa. En yleensä halua toivoa mitään, koska se pettymys mikä siitä tulee on katkeran suolainen ja lapsettomuuden haavat eivät vain tahdo millään mennä kiinni, vaikka niitä nuolisi kuinka. Noin reilu viikon (itkujen) jälkeen olin sen verran pettynyt tuohon tilanteeseen, että kysyin siskoltani suoraan, että alatko luovuttamaan munasoluja meille. Olemme aiemmin saunoessa jo asiasta keskustelleet, mutta se keskustelu on ollut kovin abstraktilla tasolla. Jo senkin vuoksi, että hänellä on kuitenkin ikää yli sen 35 ja sen lisäksi hänet on steriloitu. Olemme ajatelleet, ettei se ole edes enää mahdollista.

Siskoni sanoi empimättä, että eikö me olla jo puhuttu että hän luovuttaisi. Mitäpä pikkusisko siihen muuta kuin, että niin kai sitten. Toivo heräsi taas. Asia piti kuitenkin tarkkaan varmistella klinikalta, josta sanottiin että onnistuu, mutta meidän tulee itse hyväksyä se, että luovuttaja on raja-arvon ylittänyt. Sehän saattaa lisätä kromosomiriskiä ja keskenmenoriskiä. Ilmoitin myös ystävättärelleni, että ehkä on liian hankalaa järjestää luovutusta heidän elämänvaiheessaan ja, että siskoni luovuttaa. Eli olemme menossa kohti luovutetun munasolunhoitoa. Ensikäynti on elokuussa.

..muuten vain väsynyt

Sain kilpirauhasarvojen tulokset. Eikä niissä mitään ollut. Se perus TSH-arvo oli 2,4. Sitten ne muutkin arvot joita katsottiin, olivat ihan normaaleja. Eli ei minussa mitään vikaa ole. ..olen muuten vain väsynyt.

Olemme siis vielä jonossa (joskaan en ole saanut aikaiseksi lähetetty vielä sitä lomaketta, joka olisi pitänyt palauttaa). Halusin tavallaan ensin kuulla, mitä lääkärillä on sanottavaa ja kysyin, mikä muuttuu seuraavassa hoidossa vai muuttuuko mikään. Ja ainoa mikä muuttuisi olisi annoskoot heti alusta isommiksi.

Miksi minusta tuntuu, ettei se annoskokojen nosto vaikuta siihen, että munasoluja saataisiin enemmän tai että ne olisivat parempilaatuisia. Nyt minun on aivan pakko kysyä teiltä rakkaat blogisiskot... onko tässä enää järkeä, jos mikään ei muutu?

Olen koittanut viime viikkoina miettiä kovasti, että mitä hyviä ja huonoja puolia kolmannessa hoidossa olisi. Ja en usko enkä toivo enää onnistumiseen omilla soluilla. Ja sydän kallellaan murehdin, etten varmaan jaksaisi käydä kolmatta hoitoa läpi: piikit, hormoonit, pettymiset.. kaikki. Nyt on minun vuoroni miettiä, onko se oikeasti kaiken sen arvoista. Ja niin kuin kaikki muutkin aina toteavat, niin olisihan se, jos plussa pläjähtäisi tikkuun, vaan näillä pelikorteilla ei ehkä kannata kovin ruveta tuplaamaan.

Toinen (vai monesko lie) mietinnän ja ehkä jopa ärsytyksen aihe on viimeaikoina ollut tuo rakas aviomieheni, joka on muutaman vuoden minua nuorempi. Hän kun ei millään tunnu ymmärtävän, että minusta tuntuu että aika loppuu kesken, jos haluaa adoptoida. Nyt luovutussoluhoitoon ilmoittautuminen vienee hoitoyrityksen vuoden päähän. Eli sitten sen pettymyksen jälkeen olen 34- vuotias, kun vasta aloittelemme adoptiota. Onko se liian vanha aloittamaan adoption? Ja sitten se puskee päälle se ikäkriisi. Omasta äitistänihän tuli mummo 34 -vuoden iässä. ---niin. Nämä on niitä mustia vesiä, joilta pitää uida hemmetin äkkiä ihan sama mihin suuntaan. Mutta välillä.. aina välillä ne vain tulevat kummittelemaan. Ja helppoahan se ois olla vielä alle 30 vee ja elämä kiiltävänä kiitoratana edessä.

Paitsi että

"Olette Jonossa". Paitsi, että taidan jättää väliin tän revanssin.

Eilen illalla iski ihan älytön ahdistus. En pysty enää käymään läpi sitä hormoonihelvettiä ja pettymysten kimppua. En, koska siinä on oikeasti ihan yhtä huonot onnistumismahkut ku aiemminkin. Ja on itsellensä valehtelua väittää jotain muuta. Paskat solut ei muutu paremmiksi, vaikka mitä tehtäisiin.  Suurin ahdistus iski kuitenkin, kun ajattelin että joudun käymään yksin läpi koko hormoonihelvetin. Vielä minä itse itseäni voisin pistää (viime hoidoissa pistinkin pari kertaa - mies hoiti loput piikittelyt). Mutta se päänsisäisten juttujen sekamelska ja myllerrys. Miten sen kestää, kun toinen ei ole tuossa vieressä tukemassa jokaista putoamista? Musta tuntuu, ettei mitenkään. Aivan ylitsepääsemätöntä. Ja siksi en taida enää haluta yrittää omaa biologista jälkeläistä. Ei niillä geeneillä ole oikeasti merkitystä sen asian kanssa miltä se lapsi tuntuu? Tai näin haluan uskoa. Mulla on koira, ja sekin tuntuu aivan omalta. Miksei lapsi sitten tuntuisi.  Ei kai sillä ole niin psykologiselta kannalta merkitystä, että onko ne geenit lähtöisin kenestä. Kiintymystunteet taitaa kuitenkin rakentua jostain aivan toisenlaisista jutuista.

hohhoijjakkaa

Jotenkin kaikkien ajatusympyröiden kautta tässä sitä taas ollaan. Enkä oikein tiedä. Nostin tarot-kortinkin, että kuinka tässä käy. Ja JULMUUS-korttihan sieltä nousi. Mikäpä se muukaan voisi. Kannattaako edes yrittää.
Verikokeet kilpirauhashommeleita varten on parin viikon päästä. Jos sieltä tulisi jotain vastauksia tähän väsymykseen. Tai sitten se on vain kevät mikä väsyttää.
No, mutta näihin kuviin näihin tunnelmiin siis.

Voimaton

.. ja nuupahtanut.

kp 3

Se tuulee ja pyörii tuolla sisällä ja laittaa kaiken sekaisin sisältä ihoa myöten. Posket kuumottaa, kädet tärisee, hengitys unohtuu, itku kohoaa silmiin. Siltä minusta tuntuu, kun jos joudun itse soittamaan lapsettomuusasioissa hoitajalle tai lääkärille. Ja se imee minusta kaiken energian. Ja puhelun loputtua haluan vain käpertyä vessan lattialle ja itkeä. Mutta itkua ei tule. Hoen itselleni, että hengitä. Elämä menee eteenpäin kun vain muistaa hengittää. Kipeimpinä hetkinä se on ainoa asia mitä jaksaa tehdä. Hengittää vaikka ei haluaisi.

Siksi mies meillä hoitaa kaiken mitä voi. Minussa ei ole enää voimaa kohdata tätä lapsettomuutta. En halua sen olemassa oloa omassa elämässäni. Vihaan sitä. Se on se perkeleen peikko, joka hyppii minun ihanalla mansikkamaalla ja nauraa ivallisesti hyppiessään. Suksikoot v*ttuun. En halua olla lapseton. En halua identifioida itseäni lapsettomaksi. Haluan olla jotain parempaa ja jotain enemmän. Haluan olla jotain muutakin. Kuinka vaikeaa se vain on, kun uudestaan ja uudestaan peikko tulee kyläilemään.

Mutta minä soitin. Aivan itse. Ja nyt olen sitten siinä romuttuneena polvillani. Mutta tämä menee ohi. Aina se menee. (ja aina se tulee uudelleen).

Sain käskyn käydä kilpirauhaskokeissa. Sillä voi olla jotain merkitystä kiinnittymiseen, muttei huonoihin soluihin. Kilppariarvo on ollu viimeksi ehkä vähän liian korkea, mutta kukaan ei ole siihen juuri takertunut. Ei ennen kuin itse takerruin. Kiitos google ja vainoharhani.

Sen jälkeen minun pitäisi taas soittaa lapsettomuusasioissa. Voi luoja. Nyt jo mietin, mistä saan voimia.

Ja sitten pitäisi vielä kerran yrittää. Näin lääkäri meitä neuvoi: Kannattaa yrittää jos vain jaksaa, koska muuten se sitten kaduttaisi, jos ei ole yrittänyt.

Mutta jaksaako? Jaksaa kai sitä jos on pakko. No onko nyt sitten pakko? Voin valehdella itselleni että on.

kevät se tulla jolkuttaa

Voijettäminäsittenvihaan näitä pms-oireita. Ihan sama, miten liikut ja melkein ihan sama, miten syöt, niin mitään et voi tehdä. Turpoaa kuin pieni norsu ja vi...ttaa kuin pientä oravaa. Maailman turhimmat kaksi viikkoa kuukaudesta. Menkkojen aikanakin on jo mukavampaa, paitsi silloin kun on kipeänä. Mitähän luontotroppia sitä seuraavaksi voisi kokeilla.

Tässä meinaa olla sellaista stressinpoikasta hengessä vähän mukana. Ja aivan itseaiheutettua. Lopputyön viilailut on lähes valmiita ja heti pääsiäisen jälkeen pistän sen menemään. Sitten vain kypsyysnäytettä tekemään ja samalla siinä yksi tenttikin olisi tentittävänä (ja ensin luettavana). Töissä valmistaudutaan kesään ja harjoittelijoiden tuloon. Siihen liittyy omia vinkeitään ja samalla sitten pitäisi tehdä 4 kk työt 2 kuukaudessa, koska kesällä pitäisi suorittaa kielikursseja, jonka vuoksi joutuu olla pari kuukautta töistä pois.

Olen aina ollut sitä mieltä, että kiire on itse aiheutettua ja lähinnä vain mielentila. Jos silloin, kun on eniten hoppu, niin pysähyn, hengitän ja sanon, että eihän tästä tule nyt mitään ja lähden vaikka sitten kahville, niin jo alkaa asiatkin loksahella omille paikoilleen. Yleensä se meneekin noin. Nyt vain painaa mieltä sitten kai joku muukin asia.

Kysyttiin polilta, että joko heitetään hanskat tiskiin ja ilmoittaudutaan luovutusmunasoluhoitoihin. Saatiin sitten vastaus, jossa oli kolmella erilaisella sanankäänteellä sanottu, ettei tilanne ole missään nimessä toivoton, vaikka aika hemmetin huono. Melkein olisin halunnut lukea sitä lääkärikieltä, niin oisin sitte voinut googletella taas hullunkiiltosilmissä niitä amerikkalaisia lääketieteellisiä tutkimuksia ja vetää omat johtopäätökset. Nyt mulla on vaan tuo on todennäköistä ettei alkioita saada, mutta raskaus on silti mahdollinen. Pms-oireissani täällä nyt sitten kiukkuan, että mikä kommentti se tuokin on. Onhan se normaalisti raskaus mahdollinen kun vaan istahtaa saunanlauteille samalle kohtaa miehen kanssa. Tai ainakin strömpsöössä noin.

No joo. Menen tästä kiukkuamaan peiton alle. Hyvää yötä.

Ilohaaste

Feeniks haastoi minut blogihaasteeseen, jossa tarkotuksena on ilahduttaa blogikaveria.

Ai että Feeniks <3 sielunsiskoni. Iloa toitkin jälleen. Ja iloa ja voimaa olet antanut niin monena kertana muulloinkin. Minäkin olen seurannut sinun nousua tuhkasta (uudestaan ja uudestaan). Suvin matka on myös pikavalikossa ja kaikkea maailman hyvää toivon hänelle.

Seuraan paljon myös Ounatuulen blogia. Se koskettaa syvästi, koska kovimman kautta sielläkin mennään. Silti toivo kevyemmästä elämästä elää. Ja sitä toivon Ounatuulelle ja meille kaikille muillekin. Edes hieman kevyempää elämää.  Haastankin Ounatuulen mukaan tällaisen iloa jakavaa haasteseen.

Haasteen säännöt: 

• Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat. Bloggaajien määrän voit itse päättää.

• Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille.

• Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla; esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekoista. Ilahduttaa voit myös vaikka kommenttien tai sähköpostin välityksellä.

• Voit tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevia bloggaajakavereita, mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa mukaan uusia kirjoittajia.

Pelkoja ja kulkemista kohti erilaista elämää

Kun tutustut uuteen ihmiseen, ja toivot, että tuosta uudesta ihmisestä tulisi sinulle ehkä joku päivä parempikin kaveri tai ystävä. Sinun täytyy avata itseäsi tuolle uudelle ihmiselle. Olen äärimmäisen varovainen sen suhteen, kenelle voin kertoa lapsettomuudestamme. Ja ne kolme kertaa kolmen vuoden aikana kun olen jollekulle tässä reaalielämässäni tohtinut kertoa asiasta, ovat olleet minulle pettymyksiä. Ehkä se lapsettomuus on sitten liian kova pala kuulla? Ehkä meidän elämät eivät sitten muuten vain kohdanneet? Siitä on kuitenkin aina jäänyt ikävä maku suuhun, ja on muuttunut entistä varovaisemmaksi siitä, kenelle kertoo. Ja aina kun tulee sellainen tilanne, että haluaisi kertoa, huulet liimautuvat kiinni.

Täältä blogin kautta olen löytänyt ihmisiä, jotka ymmärtävät. Suuri kiitos heille. Kirjoittaminen ei vain auta minua purkamaan pahaa oloa, se on auttanut myös tutustumaan uusiin ihmisiin. Ja hienointa noissa ihmisissä on se, että he ymmärtävät sen isompia perusteluja sanomatta. Olen pikkuhiljaa oppinut etsimään elämästäni asioita, joista saan olla kiitollinen.

Yksi ilta tuossa koin myös sellaisen lamppuilmiön. Se meni aika äkkiä kyllä ohi, mutta se tuli ja oli siinä hetken! Katsoin jotain hömppärakkauselokuvaa illalla ja sitten muutaman minuutin ajan tajusin, että minulla on rinnallani ihminen, joka haluaa mennä elämässä vaikeamman kautta, vaikka hänen ei olisi edes pakko. Se tuntui syvällä ja lämmitti. Yleensä vain pelkään, että jokin kaunis päivä tuo ihmeellinen ihminen tajuaa, että ei elämän tarvitsi olla näin vaikeaa. Unelmat voisivat toteutua helpommallakin. Vaan koitan itsekin totutella ajatukseen, että saavuttamattomat unelmat ovat parhaita unelmia. Ja ne voivat toteutua, vaikka eivät  välttämättä sellaisina kuin ne alunperin halusimme nähdä.

Jospa jotain kirjoittaisin.

Vaikka eihän sitä sanottavaa ole. Elämä menee eteenpäin, vaikka minä olen jähmettynyt paikalleen.

Aivan varovaisia puheita luovutetuista munasoluista on ollut. Ajatus jonottamaan siirtymisestä kypsyy hiljalleen. Ajatus adoptiosta kypsyy hiljalleen. Ja aika sanoo tiktak. Mutta eihän se sydän toimi käskemällä. Ja haluan nyt, että mihin ikinä tästä jatketaan, niin sydän on mukana. Haluan pystyä olemaan paras mahdollinen äiti lapselle, joka meille tulee. Niin. Haluan vieläkin uskoa, että voin joskus olla äiti.

Sitäkin olen miettinyt, että pitäisikö tuolle endolle tehdä jotain. Lääkäri kyllä sanoi, että jos se ei vaivaa mitenkään, niin sille ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä sitten niin.

Kyynikko

Olen koittanut pitkään miettiä, että mikä tää juttu on? Mikä tämän taakan nimi on? Kun lapsettomuutta se ei enää puhtaasti ole. Ehkä se oli sitä alkuun. Mutta siitä on tullut jotain muuta. Pidän itseäni tyhmänä, koska en ole aiemmin huomannut tai tiedostanut, että hellurei! Minähän olen kyynikko! 


Kyyninen ihminen ei kykene innostumaan eikä iloitsemaan. Hän ei pidä mitään arvokkaana, kannattavana tai mahdollisena. Ympärillään olevista ihmisistä hän yrittää kitkeä kaiken tavoitteellisuuden vähättelemällä.
Kyyninen ihminen on iloton ja epäilevä. Tunteellisesti hän on poissaoleva, joten myötätuntoa on turha odottaa. Hänen asenteensa elämään on kiinnostumaton. Millään ei ole merkitystä, joten miksi yrittää. Menköön niin taikka näin.
On ilmeistä, että kukaan ei halua kyynistyä. Miksi elää väritöntä ja tunteetonta elämää, kun elämästä voisi saada enemmän irti? Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan.

Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. (..jaksa enää surra jokaista hukkaan mennyttä munasolua. "kuolleita" olivat jo syntyessään). 

Suru ei ole ihmisen tunneskaalan miellyttävin tunne, vaan pahimmillaan se on musertava. Sureminen on kuitenkin menetyksen jälkeen välttämätöntä. Se on tunnetasolla hiljattaista havahtumista siihen, että elämästä katosi jotain. Samalla se suuntaa ihmistä jatkuvasti kohti uutta. 

Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy(kö?) hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti.

 Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua. Sureva tunnustaa sen, että hän menetti jotain arvokasta. Samalla hän tunnustaa kuitenkin myös sen, että elämässä on vielä arvokkaita asioita jäljellä, paljon iloittavaa ja saavutettavaa.

Jos suremista ei jostain syystä menetyksen jälkeen tapahdu, ihminen alkaa kyynistymään. Tällöin ihminen menettää jotain merkittävää, mutta ei halua kohdata luonnollista suruaan. Surun tunne kyllä herää, mutta sitä ei kuunnella tai haluta tunnustaa todeksi. Se voi olla liian musertava, tai suremiselle voivat olla hankalat olosuhteet .

Surevalla välttämättä  ei ole luotettavia ihmisiä ympärillä tukemassa hänen suremistaan tai hänellä voi olla liian kiire elämässään pysähtyäkseen tunteidensa äärelle. Kaikilla pitää olla tilaa ja aikaa surra.

Ihminen katkaisee yhteyden omiin tunteisiin, mikäli hän jättää menetyksensä surematta. Hän ei halua kohdata suruaan, joten hän elää, ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Kyynistyneen ihmisen suusta kuulee usein sellaisia lauseita kuin "en minä edes rakastanut häntä" tai "siellä firmassa kaikki ovat idiootteja."

Surun tunne kielletään vähättelemällä menetettyä asiaa. Työpaikka oli merkityksetön ja aviopuoliso tylsä. Kyyniselle ihmiselle maailma on yhdentekevä paikka, ja hän hämmästelee, miksi kukaan muu ei ole tajunnut tätä. Näin hän uskottelee itselleen, sillä asioiden arvon myöntäminen pakottaisi hänet kohtaamaan surunsa, jota hän nyt kaikin voimin välttelee.

Kyynikko on sokea itselleen
Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet. Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia.

Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus. Muiden elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä kyyninen ei pysty kokemaan. (-No toivottavasti en ole katkera, se kun yhdentekevää mitä joku muu saa  tai on saamatta. Toisen onni ei ole minulta pois ja minun suruni on vain minun taakkani).

Kyynisen kannalta asetelma on kohtuuttoman epäreilu. Hän aistii muiden ilon, mutta ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on siihen verrattuna kurjaa. Kyyninen ei tiedä ulospääsyä omasta labyrintistaan, vaikka hän kantaa vastausta mukanaan.

Usein kyynikko ei ole lainkaan tietoinen tästä ratkaisusta tai omasta tilastaan. Suuri osa hänen psyykkisestä energiastaan sitoutuu surulta pakenemiseen. Hän pakenee, eikä halua katsoa taakseen. Jo se, että hän myöntäisi pakenevansa, olisi liian kipeä myönnytys. Se olisi jo ensimmäinen askel kohti surua.

Kyynikko on siis sokea omalle tilalleen. Hän ei pidä itseään kyynikkona, vaan pikemminkin realistina. Hänen mielestään kaikki muut ovat harhautuneet tavanomaisen elämän turhanpäiväisyyksiin. Ainoastaan hän ymmärtää olemassaolon syvän tuskan ja järjettömyyden, joka lopulta päättyy kuolemaan.

Oppitunti itsetuntemuksesta
On paikallaan tehdä vielä muutamia johtopäätöksiä kyynisyydestä. Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin lienee selvää, että kyynistä ei voi käännyttää argumentein. Hänen maailmankuvansa ei ole järkisyiden, vaan tunteiden muovaama.

Ei ole siis välttämättä kannattavaa uhrata hirveästi aikaa kyynisen kanssa väittelyyn. Hän on yhtä pessimistinen kahden tunnin väittelyn jälkeen kuin sen alkaessa. Hän on itse ainoa, joka pystyy omaa tilaansa muuttamaan kohtaamalla tunteensa, joista ensimmäisenä odottaa suru.

Kyyninen ihminen on myös hyvä esimerkki yhdestä itsetuntemuksen lainalaisuudesta. Kyynikko on sokea tunteilleen, joten hän on sokea itselleen, hän ei ole tietoinen omasta tilastaan. Itsetuntemus edellyttää aina omien tunteiden kuuntelua, silloinkin kun ne eivät ole miellyttäviä. Erityisesti sureminen on nykyään aliarvostettua, vaikka se on välttämätön elämän merkityksellisyyden ylläpitäjä.

Lähde: http://www.hyvejohtajuus.fi/11954/kuinka-ilo-katoaa-elamasta-kyynisyyden-lapileikkaus-2/

elämää

Kirjoitan nyt tänne, kun tunteet on jotakuinkin normaalilla tasolla. Tämä blogi ja kirjoittaminen on se paikka jonne voi oksentaa kaiken pahan, siksi nämä tekstit täällä on yleensä melkoista matalaliitoa. Vaan silloin, kun en kirjoita mitään, niin elämä nyt pääosin menee rutiinilla. Ei aina, mutta pääosin. Sitten joskus kasautuu liian paljon asioita yhdelle päivälle ja jos sattuu vielä olemaan yliväsynyt, niin maljasta tippuu surut yli. Vaan ehkä se on ihan hyvä, että tippuu. Silleen sitä taas jaksaa jonkin matkaa eteenpäin.

Enkä mä niin yksin ole. Tai voisi niitä juttukavereita ehkä olla enempikin, vaan on mulla pari tosi hyvää juttukaveria. Ja sitten tuo mies. Vaikka se siellä vähän kauempana onkin. Mutta jos on yksin silloin, kun tarvisi jotain, niin sillä hetkellä tuntuu, että on aina yksin. Elämä on joskus kamalan raskasta. Ja oon kamalan huono sellaisissa hetkissä.

Mietin adoptiota melkein päivittäin. En edes enää aina tiedosta sitä, mutta totuttelen hiljalleen ajatukseen. Tänään ensimmäisen kerran ihan oikeasti ajattelin, että hellou! Sehän voi ihan oikeasti olla mahdollisuus saada lapsi. Se oli sellainen 3 sekunnin oivallus. Mutta sitten taas paluu oravanpyörään ja se hetki meni, mutta se jätti pienen toivonkipinän. Ehkä. Kamalan pitkä matkahan se on ja eikä sekään satavarma keino ole. Mutta varmempi kuin nämä löllöt munasolut. Ja se toivonkipinä (jonka yritän tietoisesti pitää pienenä) on siellä jossain. Ja se lämmittää aina joskus pienen hetken ajan.

Arkiminä elää elämäänsä uskotellen itselleen, ettei mun/meidän elämään kuulu lasta. Se on jotenkin helpompaa uskotella itelleen niin, ku uskotella että joskus ois. Mä pelkään niin paljon pettyä enää yhtään. Ne pettymykset tulee kyllä sieltä vähemmälläkin toivomisella.

yksin

Onko se sitten lapsettomuuden syy, vain onko se vain ominaisuus, joka minuun on sisäänrakennettu. Yksinäisyys.

Välit vanhempiini ovat lähes katkenneet. He ehkä eivät ole sitä tiedostaneet, mutta minä olen. Heille elämän ainoa tarkoitus on tehdä lapsi. Muu elämä on toisarvoista. Minä en sopinut siihen kuvioon.

Ystäväni ovat lähes  kadonneet. En pysty puhumaan asioistani kenellekään ja niille joille vielä pystyn puhumaan, niin asiat ovat pinnallisia. Naispuolisia ystäviä minulla ei edes ole. Kaikilla on lapsi olemassa tai haaveissa.  Ja no miesten kanssa niitä syvällisiä ei ole järkevääkään jutella. Eikä se puhuminen muuta tilannetta.

Rakas aviomieheni elää unelmaansa siellä jossain. Hyvä niin. Hyvä, että edes toinen meistä saavuttaa jotain.

Kunpa tämä puristus rinnasta menisi pois.

Vuosi 2015

Tästä vuodesta tulee parempi! Pakko tulla. Viime vuosi oli niin perseestä: Kahdet epäonnistuneet hoidot, ristiriitoja vanhempien kanssa, miehen muutto toiselle paikkakunnalle. Ha! vaan kukaan tutuista ei kuollu! (sitä useampi syntyi tuttavapiiriin).

Vuonna 2015 me tuskin lähdetään hoitoihin, kouluhommat pitäsi saada aika hyvälle mallille, uuden identiteetin etsimistä, kasvamista (vaikka kasvu tekee aina kyllä kipeetäkin), hyvää ruokaa, treeniä, toivottavasti ulkomaanmatka(matkoja), urakiitoa ylös (tai alas mutta liikettä), omaa aikaa, iloisempia hetkiä miehen kanssa viikonloppuisin ja lomilla. Näistä on toivottavasti vuosi 2015 tehty: Elämästä.