Tuttavapariskunta sai pienen ivf-ihmeen vähän aikaa sitten. He sanoivat, että usko meni jo, mutta toivoa oli vielä.
Ryhdyin pohdiskelemaan taas tuota usko, toivo, rakkaus -trilogiaa. Ensin tässä lapsettomuudessa tosiaan lähtee usko. Usko jumalaan, usko ihmisiin, usko itseensä, usko ihan kaikkeen. Sitten lähtee toivo. Pimeää on ja ankeaa. Kunnes elämästä alkaa löytämään jotain muuta kuin lapsettomuuden. Se löytyi ainakin minulla vasta sitten, kun toivokin oli kokonaan mennyt. Minä en enää toivo, mieheni toivoo. Ja minä kai sitten enää vain rakastan. Haluan yrittää, koska mieheni toivoo. En niinkään toivo enää hoitojen onnistumista (se toivo kuoli ajat sitten), mutta toivon, että voisin antaa miehelleni oman lapsen. Hän kun ehkä vielä jopa uskoo, ainakin toivoo.
Tässä kypsyttelen ajatusta hoidon aloittamisesta... ehkäpä kohta jo uskaltaa. Va! ikka ei usko, eikä liioin toivo - niin onhan se isku päin naamaa jokatapauksessa jos/kun siirron jälkeen vuoto alkaa. Onhan se! Eli onko minullakin siis vielä jossain elämässä toivonmurunen? Ainakin poljen sen suohon, jos pyrkii pintaan.
Hyviä kesäpäiviä! Nautitaan niistä täysillä! <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti