kp 2

Ei ehtinyt työreissun takia eilen kirjoittamaan, että kp 1, siinä on kuitenkin jotain enenmmän dramatiikkaa =) Mutta  näin täällä taas. ja taas ja taas yhä aina uudelleen.. En enää muista aikaa, koska olisin toivonut tai odottanut, etteivät menkat alakaan.

Ihmettelen lähinnä, että mitenhän niitä lapsia sitten tehdään? En vissiin osaa. 

kp 26

Toivosta. (kirjoittanut noin 12 vuotta sitten)

"Tähteni. Hohdokas siniinen tähteni. 
Missä olet? 

Vaikka yö olisi musta, ja muut tähdet loistavat. 
Minun tähteä vain näy ei. 
Se on niin pieni. Niin heikko. 
Kun muut tähdet loistavat vahvoina. 

Kun joskus näen tähdenlennon,
ja toiveeni toteutuvan toivon. 

Tiedän sen kuitenkin olevan kyynel, 
joka putoaa tähdestäni. 

Toivon aamua. 
Silloin en näkisi tähteni tuskaa."
 

kp 19

Minulla olisi kysymys teiltä, jotka olette jo ehtineet hoitoja menemään pidemmälle. 

Aina puhutaan siitä, ettei saisi stressata. Kuinkahan paljon tuo stressi tosiasiallisesti sitten voi vaikuttaa, koska meidän ensimmäinen punktio olisi ajoitettuna viikolle 6. Ja viikolla 8 olisi suhteellisen vaativa tentti. Mitä mieltä olette, onko tuosta tentistä enemmän haittaa vai hyötyä? Auttaisikohan se viemään ajatukset toisaalle? Tosin tentistä itsestään tulee aivan varmasti stressiä. 

Kierrossa mennään jo puolivälin paremmalla puolen. Ikävää muljuamista vasemmalla ja oikealla, mutta ei muita pms-oireita tälläkertaa. Vaan vieläpä niitä ehtii tulla. 

kp 14

Fhutumm! Siltä se tuntuu. Lapsettomuus noin konkreettisesti aika-ajoin. Kuten tänään, kun postiluukusta tipahti ivf-hoidon  ohjelma ja aikataulu.

Tätä minä tarkoitan blogini otsikolla. Elämäni on mansikkamaa. Siinä on ihan hyvä olla. Maa, joka on tumman sinertävä siksi, että kaikkea toivomaani en ole saanut, enkä ehkä koskaan saa. Peikkoja siksi, koska lapsettomuus tulee esiin kivien ja kantojen takaa aina ja aina ja aina, vaikken edes yrittäisi niitä sieltä huudella tulemaan.

No mutta siis nyt on aika ja nyt on hoito-ohjelma. KÄÄK. Siltä minusta nyt tuntuu. Iso kääk, oikeastaan. Tätä me halusimme, minäkin halusin. Eikö sen jonon pitänyt olla puoli vuotta? Miten se aika jo nyt tulee? Se tulee niin pian. Lapsettomuuden konkretia tulee elämään taas ja heti vuoden alusta.

Minua ei oikeastaan olisi harmittanut pitempikään tauko. Hoidot tekevät tästä lapsettomuudesta niin todellista, että siksi se on osittain raskasta kestettävää. Jos ei ole hoitoa, on toivo siitä, että no sitten hoidoissa voi onnistua. Entä sitten kun hoidot eivät onnistu? (heh, huomatkaa sanavalinta: Kun eikä jos) No pessimisti ei pety (uskoo ken haluaa).

No mutta siis näin meillä. Tammikuussa ensimmäinen ivf-hoito. Tänään kiertopäivä 14 ja olotilasta en osaa sanoa yhtään mitään. Ovuloin tai sitten en ovuloi. Viikon on maha ollut kipeä, jonka tietysti nyt ajattelen johtuvan endometrioosista, jota minulla ei ole edes todettu.

Sekavaa. Pitäisi olla iloinen, että pääsee jatkamaan hoitoja, mutta kauhunsekaisin tuntein mietin piikkejä, punktioita, hormoonihirviötä, kipuja, turvotusta, ja ihan kaikkea. 

kp 12

Miksi meidän pitäisi verrata itseämme toisiin? Miksi olisimme kateellisia? Onko elämää ilman kateutta?

Yhteiskunta asettaa ideaalimallin oikeasta tavasta integroitua yhteiskuntaan, mutta kuka sen yksilön näkökulmasta sanelee, mikä on oikein ja ideaalia juuri sinulle? Onko ihminen, joka ei pysty yhteiskunnan luomiin kuvitelmiin oikeasta elämästä, huono ihminen? En jaksa uskoa, että näin on.

Olen läpeeni kyllästynyt yhteiskuntaan ja mediaan, joka tiedottaa yhteiskunnan roolimalleista. Toisaalta kiitän mediaa siitä, että nykyisin tuodaan yhä helpommin esille ne luurangot siellä kaapissa. Luurangot, jotka osoittavat vain sen, että me olemme ihmisiä.

Mutta suurimmalle osalle ihmiskuntaa, luurangot tarkoittavat paheksunnan tarvetta. Miksi ihmeessä? Tähän tekisi mieli siteerata raamattua (Room 2:1), vaikka en kovin uskonnollinen olekaan, niin silti: "Se joka teistä ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven".

Noh, lapsettomuus tuskin on syntiä, mutta jonkunlainen luuranko se kuitenkin on. Jos kerrot siitä avoimesti, saat osaksesi lähinnä vain sääliviä katseita. Tosin utelut "No koskas teille" loppuvat kyllä kuin seinään.

Minusta lapsettomuus on tehnyt sivusta tarkkailijan. En enää tunne kateutta, kun kuulen muiden lisääntyvän (hetken se kirpasee aluksi, mutta onneksi vain pienen hetken). Sitten minä vain jään taustalle. Ei minulla ole mitään juteltavaa lisääntyvän ihmisen kanssa.

Lapsen tuoma onni toiselle, ei ole minun onnestani pois. Mutta eikö teistäkin olisi tekopyhää yrittää esittää kiinnostunutta, kun oma elämä on jotain aivan eriä kuin yhteiskunnan luoma illuusio oikeasta elämästä. Miten sinä selität sen sellaiselle, joka ei usko siihen, että luurangot tekevät meistä vain ihmisiä?

No huh, tulipahan tekstiä. Varmaan parempi palata takaisin tenttikirjojen pariin.

kp 9

Ja lopulta kaikki on kulminoitunut siihen, että toinen ei halua lapsia?

http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013100917587756_lz.shtml

Miten iso merkitys niillä onkaan? Entäpä elämä ilman lapsia? Entä rakkaus ilman lapsia? Daah.

kp 4

Mulla meinasi tulla tänään itku töissä. Puuhastelin siinä omiani, kun huonekaverin radiosta alkoi soida se ikuisesti kahdestaan -biisi. Piti nostaa ahteri tuolista, tallustaa vessan puolelle ja vetää muutaman kerran syvään henkeä.

Tämä on selviämistä. Päivästä toiseen.Enkä minä aina osaa pitää itseäni kasassa. Kunpa nämä asiat eivät tulisi työpäivään.