Kyynikko

Olen koittanut pitkään miettiä, että mikä tää juttu on? Mikä tämän taakan nimi on? Kun lapsettomuutta se ei enää puhtaasti ole. Ehkä se oli sitä alkuun. Mutta siitä on tullut jotain muuta. Pidän itseäni tyhmänä, koska en ole aiemmin huomannut tai tiedostanut, että hellurei! Minähän olen kyynikko! 


Kyyninen ihminen ei kykene innostumaan eikä iloitsemaan. Hän ei pidä mitään arvokkaana, kannattavana tai mahdollisena. Ympärillään olevista ihmisistä hän yrittää kitkeä kaiken tavoitteellisuuden vähättelemällä.
Kyyninen ihminen on iloton ja epäilevä. Tunteellisesti hän on poissaoleva, joten myötätuntoa on turha odottaa. Hänen asenteensa elämään on kiinnostumaton. Millään ei ole merkitystä, joten miksi yrittää. Menköön niin taikka näin.
On ilmeistä, että kukaan ei halua kyynistyä. Miksi elää väritöntä ja tunteetonta elämää, kun elämästä voisi saada enemmän irti? Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan.

Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. (..jaksa enää surra jokaista hukkaan mennyttä munasolua. "kuolleita" olivat jo syntyessään). 

Suru ei ole ihmisen tunneskaalan miellyttävin tunne, vaan pahimmillaan se on musertava. Sureminen on kuitenkin menetyksen jälkeen välttämätöntä. Se on tunnetasolla hiljattaista havahtumista siihen, että elämästä katosi jotain. Samalla se suuntaa ihmistä jatkuvasti kohti uutta. 

Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy(kö?) hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti.

 Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua. Sureva tunnustaa sen, että hän menetti jotain arvokasta. Samalla hän tunnustaa kuitenkin myös sen, että elämässä on vielä arvokkaita asioita jäljellä, paljon iloittavaa ja saavutettavaa.

Jos suremista ei jostain syystä menetyksen jälkeen tapahdu, ihminen alkaa kyynistymään. Tällöin ihminen menettää jotain merkittävää, mutta ei halua kohdata luonnollista suruaan. Surun tunne kyllä herää, mutta sitä ei kuunnella tai haluta tunnustaa todeksi. Se voi olla liian musertava, tai suremiselle voivat olla hankalat olosuhteet .

Surevalla välttämättä  ei ole luotettavia ihmisiä ympärillä tukemassa hänen suremistaan tai hänellä voi olla liian kiire elämässään pysähtyäkseen tunteidensa äärelle. Kaikilla pitää olla tilaa ja aikaa surra.

Ihminen katkaisee yhteyden omiin tunteisiin, mikäli hän jättää menetyksensä surematta. Hän ei halua kohdata suruaan, joten hän elää, ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Kyynistyneen ihmisen suusta kuulee usein sellaisia lauseita kuin "en minä edes rakastanut häntä" tai "siellä firmassa kaikki ovat idiootteja."

Surun tunne kielletään vähättelemällä menetettyä asiaa. Työpaikka oli merkityksetön ja aviopuoliso tylsä. Kyyniselle ihmiselle maailma on yhdentekevä paikka, ja hän hämmästelee, miksi kukaan muu ei ole tajunnut tätä. Näin hän uskottelee itselleen, sillä asioiden arvon myöntäminen pakottaisi hänet kohtaamaan surunsa, jota hän nyt kaikin voimin välttelee.

Kyynikko on sokea itselleen
Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet. Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia.

Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus. Muiden elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä kyyninen ei pysty kokemaan. (-No toivottavasti en ole katkera, se kun yhdentekevää mitä joku muu saa  tai on saamatta. Toisen onni ei ole minulta pois ja minun suruni on vain minun taakkani).

Kyynisen kannalta asetelma on kohtuuttoman epäreilu. Hän aistii muiden ilon, mutta ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on siihen verrattuna kurjaa. Kyyninen ei tiedä ulospääsyä omasta labyrintistaan, vaikka hän kantaa vastausta mukanaan.

Usein kyynikko ei ole lainkaan tietoinen tästä ratkaisusta tai omasta tilastaan. Suuri osa hänen psyykkisestä energiastaan sitoutuu surulta pakenemiseen. Hän pakenee, eikä halua katsoa taakseen. Jo se, että hän myöntäisi pakenevansa, olisi liian kipeä myönnytys. Se olisi jo ensimmäinen askel kohti surua.

Kyynikko on siis sokea omalle tilalleen. Hän ei pidä itseään kyynikkona, vaan pikemminkin realistina. Hänen mielestään kaikki muut ovat harhautuneet tavanomaisen elämän turhanpäiväisyyksiin. Ainoastaan hän ymmärtää olemassaolon syvän tuskan ja järjettömyyden, joka lopulta päättyy kuolemaan.

Oppitunti itsetuntemuksesta
On paikallaan tehdä vielä muutamia johtopäätöksiä kyynisyydestä. Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin lienee selvää, että kyynistä ei voi käännyttää argumentein. Hänen maailmankuvansa ei ole järkisyiden, vaan tunteiden muovaama.

Ei ole siis välttämättä kannattavaa uhrata hirveästi aikaa kyynisen kanssa väittelyyn. Hän on yhtä pessimistinen kahden tunnin väittelyn jälkeen kuin sen alkaessa. Hän on itse ainoa, joka pystyy omaa tilaansa muuttamaan kohtaamalla tunteensa, joista ensimmäisenä odottaa suru.

Kyyninen ihminen on myös hyvä esimerkki yhdestä itsetuntemuksen lainalaisuudesta. Kyynikko on sokea tunteilleen, joten hän on sokea itselleen, hän ei ole tietoinen omasta tilastaan. Itsetuntemus edellyttää aina omien tunteiden kuuntelua, silloinkin kun ne eivät ole miellyttäviä. Erityisesti sureminen on nykyään aliarvostettua, vaikka se on välttämätön elämän merkityksellisyyden ylläpitäjä.

Lähde: http://www.hyvejohtajuus.fi/11954/kuinka-ilo-katoaa-elamasta-kyynisyyden-lapileikkaus-2/

elämää

Kirjoitan nyt tänne, kun tunteet on jotakuinkin normaalilla tasolla. Tämä blogi ja kirjoittaminen on se paikka jonne voi oksentaa kaiken pahan, siksi nämä tekstit täällä on yleensä melkoista matalaliitoa. Vaan silloin, kun en kirjoita mitään, niin elämä nyt pääosin menee rutiinilla. Ei aina, mutta pääosin. Sitten joskus kasautuu liian paljon asioita yhdelle päivälle ja jos sattuu vielä olemaan yliväsynyt, niin maljasta tippuu surut yli. Vaan ehkä se on ihan hyvä, että tippuu. Silleen sitä taas jaksaa jonkin matkaa eteenpäin.

Enkä mä niin yksin ole. Tai voisi niitä juttukavereita ehkä olla enempikin, vaan on mulla pari tosi hyvää juttukaveria. Ja sitten tuo mies. Vaikka se siellä vähän kauempana onkin. Mutta jos on yksin silloin, kun tarvisi jotain, niin sillä hetkellä tuntuu, että on aina yksin. Elämä on joskus kamalan raskasta. Ja oon kamalan huono sellaisissa hetkissä.

Mietin adoptiota melkein päivittäin. En edes enää aina tiedosta sitä, mutta totuttelen hiljalleen ajatukseen. Tänään ensimmäisen kerran ihan oikeasti ajattelin, että hellou! Sehän voi ihan oikeasti olla mahdollisuus saada lapsi. Se oli sellainen 3 sekunnin oivallus. Mutta sitten taas paluu oravanpyörään ja se hetki meni, mutta se jätti pienen toivonkipinän. Ehkä. Kamalan pitkä matkahan se on ja eikä sekään satavarma keino ole. Mutta varmempi kuin nämä löllöt munasolut. Ja se toivonkipinä (jonka yritän tietoisesti pitää pienenä) on siellä jossain. Ja se lämmittää aina joskus pienen hetken ajan.

Arkiminä elää elämäänsä uskotellen itselleen, ettei mun/meidän elämään kuulu lasta. Se on jotenkin helpompaa uskotella itelleen niin, ku uskotella että joskus ois. Mä pelkään niin paljon pettyä enää yhtään. Ne pettymykset tulee kyllä sieltä vähemmälläkin toivomisella.

yksin

Onko se sitten lapsettomuuden syy, vain onko se vain ominaisuus, joka minuun on sisäänrakennettu. Yksinäisyys.

Välit vanhempiini ovat lähes katkenneet. He ehkä eivät ole sitä tiedostaneet, mutta minä olen. Heille elämän ainoa tarkoitus on tehdä lapsi. Muu elämä on toisarvoista. Minä en sopinut siihen kuvioon.

Ystäväni ovat lähes  kadonneet. En pysty puhumaan asioistani kenellekään ja niille joille vielä pystyn puhumaan, niin asiat ovat pinnallisia. Naispuolisia ystäviä minulla ei edes ole. Kaikilla on lapsi olemassa tai haaveissa.  Ja no miesten kanssa niitä syvällisiä ei ole järkevääkään jutella. Eikä se puhuminen muuta tilannetta.

Rakas aviomieheni elää unelmaansa siellä jossain. Hyvä niin. Hyvä, että edes toinen meistä saavuttaa jotain.

Kunpa tämä puristus rinnasta menisi pois.

Vuosi 2015

Tästä vuodesta tulee parempi! Pakko tulla. Viime vuosi oli niin perseestä: Kahdet epäonnistuneet hoidot, ristiriitoja vanhempien kanssa, miehen muutto toiselle paikkakunnalle. Ha! vaan kukaan tutuista ei kuollu! (sitä useampi syntyi tuttavapiiriin).

Vuonna 2015 me tuskin lähdetään hoitoihin, kouluhommat pitäsi saada aika hyvälle mallille, uuden identiteetin etsimistä, kasvamista (vaikka kasvu tekee aina kyllä kipeetäkin), hyvää ruokaa, treeniä, toivottavasti ulkomaanmatka(matkoja), urakiitoa ylös (tai alas mutta liikettä), omaa aikaa, iloisempia hetkiä miehen kanssa viikonloppuisin ja lomilla. Näistä on toivottavasti vuosi 2015 tehty: Elämästä.