tiistai 27. marraskuuta 2012

kp 1

enää tämä tuleva kierto, ja sitten saan miehen takaisin kotiin. Välillä tuntuu, että enemmän odotan sitä, että saa kiertoihin edes sen epätoivon. Sekin ehkä tuntuu paremmalta kuin että ei ole mitään todellista mahdollisuuttakaan.
Tällainen kolmen kuukauden etäsuhde on antanut toisaalta hyvää aikaa olla itsensä kanssa ja miettiä asioita yksin. Joskin tuntuu, että mikään ei ole muuttunut.

maanantai 26. marraskuuta 2012

kp 32

Luinpa taas tuolla Internetin ihmeellisessä maailmassa. Avainsanana selittämätön lapsettomuus.

" Selittämättömästä syystä lapsettomiksi jääneistä puolet tulee raskaaksi ilman hoitoja yhden vuoden yrityksen jälkeen ja vielä kolmenkin vuoden jälkeen 14 % (te Velde 2000)."

"On syytä miettiä, voiko pari itse tehdä jotakin hoidon onnistumisen hyväksi. Ylipaino ja siihen liittyvä insuliiniresistenssi aiheuttavat munarakkulan kypsymisen häiriöitä ja heikentävät vastetta stimulaatioon."

Olen jumittanut tuohon 61 kiloon. Se ei sitten liiku mihinkään. Ei ylös eikä alas. Kolmen kilon painonpudotuksella voisin olla suhteellisen normaalipainoinen. Vaikka terveeltä ja vahvalta minusta nytkin tuntuu. Eikä ollenkaan liian raskaalta. Pitäiskö ottaa elämälle muutaman kuukauden projekti? "Treenaa itsesi lapsettomuushoitokuntoon"... 

Lähestyvä joulunaika ja suklaaherkut ovat armottomia tovereita. Nautin elämässäni pienistä asioista. Ja ikävä kyllä - yksi niistä on syöminen. Vaikka se tekeekin minusta ihan vähän pyöreämmän kuin muut. Naisen pitää olla sillä tavalla sopivasti pyöreä, eikös vain? Hirmuharmillista jos se 3 kiloa on se syy, että lapsentulo estyy sen vuoksi.  

lauantai 24. marraskuuta 2012

kp 30

jaksaa taas kestää se menkkojen alkaminen.

torstai 22. marraskuuta 2012

kp 28

ja hiivatulehdus (taas). Jonkinlainen kytkös tuolla on stressin määrään ja siihen kuinka paljon syön karkkia. Molemmatkun ovat kohillaan, niin pam ja taas kutisee. Oi tätä naisena elämisen sietämätöntä keveyttä (mestari Tabermannin sanoja lainaten ja hieman sopeuttaen)

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

kp 24

Miltäkö se tuntuu?

: Kun, peruskouluaikaiset luokkakaverit saavat jo kolmatta tai neljättä lasta.

: Kun, siskosta tulee kohta mummo, eikä itsestä ole vielä tullut edes äitiä. Ja ikäeroa on se kolme vuotta.

: Kun, tietää että vanhemmat tietävät tai ainakin aavistavat, mutta ovat niin kuin eivät tietäisi sitä, että lapsia ei vain tule.

Seison peilin edessä itseä silmiin katsoen, ja hoen, että että elämää on ilman lapsiakin. Tapahtuuko hyväksyminen itsestään, vai voiko sitä prosessia nopeuttaa pakottamalla itsensä sopeutumaan?

perjantai 16. marraskuuta 2012

kp 22

Sitä sitten näkee autojen rekisterikilpiä joissa on lähinnä kirjainyhdistelmiä IUI tai IVF.

keskiviikko 14. marraskuuta 2012

kp 20

Pms - voi että mua ärsyttää!!!

ja turvottaa.

ja ahistaa.

ja itkettää.

ja ähh.

...olen taas ryhtynyt tekemään sitä, että en halua nähdä ihmisiä. Piilotan Facebook-seinältä kaikkien hedelmällisessä iässä olevien naisten postaukset. Ja mitä jää jäljelle: No mainokset! Ja mitkä mainokset?
- Ilmainen kuvakalenteri (jossa kuvassa nukkuva vauva tonttulakki päässä)
- Möläytyksiä neuvolassa (jossa kuvassa mustapaitainen nainen maha pystyssä)
- 30-39 -vuotias nainen (Alusvaatemainos, joka hyvinkin pitää tietoisena omasta iästä)
- Älä syö näitä ruokia, pudota 5 kg (ja samalla löysää vyötä, että mahtuu turvonneena paremmin istumaan)

Ei auta ei auta ei auta. Etiä päin, sano mummo lumessa. Antaa niitten muitten lisääntyä jotka sen homman osaa. Minä teen sitte ne kaikki muut asiat.

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

kp 17

Limapäivä

perjantai 9. marraskuuta 2012

kp 15

Harvoin koen, että minun tarvitsisi kirjoittaa, kun elämä rullaa omalla painollaan. Silti ajattelen päivittäin pienissä asioissa lapsettomuutta. Hetki hetkeltä, tai tapahtuma tapahtumalta yritän opetella elämään ilman lapsia ja näkemään elämän tällaisena kuin se näyttäytyy. Valtaosan ajasta, en ole ahdistunut asiasta, mutta valehtelisin sata-nolla, jos väittäisin, että en jokaisena päivänä jossain vaiheessa uhraisi ajatuksia lapsettomuudelle.

Hyväksyminen lienee valtavan pitkä prosessi. Onneksi en voi tietää sitä onko se koko elämän mittainen. Teen jokaisena päivänä elämästäni elämisen arvoista, siitäkin huolimatta, että tänäänkin olen lapseton. Ja huomenna, ja ylihuomenna. Ja vielä kuukaudenkin päästä.. vielä kahdenkin kuukauden päästä... mutta puolen vuoden päästä elämä voi olla erilainen. Se voi olla huonompi tai parempi. Eikä minulla riitä voimia ajatella mitä se voisi olla. Olen jäänyt tähän hetkeen. Tässä hetkessä on kaikista vähiten suruja.

perjantai 2. marraskuuta 2012

kp 8

Suru hengittää. Aika ajoin se tulee ulos. Sitten se vetäytyy taas takaisin sisään. Toiveet tuntuvat kalanmaksaöljyröyhtäyksiltä.