keskiviikko 17. kesäkuuta 2015

Kp1

Palataan unelmista takaisin siihen mistä viikko sitten lähdettiin:..  Kohti Luovutushoitoa. Pientä toiveikkuutta kyllä se suhteen on ja pettymys siitä tulisi olemaan aiempia hoitoja katkerampi. Olisihan se kuitenkin viimeinen yritys tällä tiellä.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Kp38

Niin niitä ihmeitä vain tapahtuu. Muille. Ei todellakaan meille.

Testiviiva haalenemaan päin..




maanantai 15. kesäkuuta 2015

Kp 37

Ensin laskee turvotus, sitten laskee lämmöt... Kohta alkaa menkat...

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tuulimuna

Mansikkamaalla tapahtuu.
Ensin meinasin, etten olisi kirjoittanut vasta kun olen aivan varma jostain. Vaan eihän tämä minun pää sitten kestä pitää sisällään näitä ajatuksia. 

Menkat oli myöhässä viikon. No, niinhän ne aina silloin tällöin on. Ei siitä voi koskaan vetää mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Jostain ihmeen syystä sain älynväläyksekseni tehdä käyttämättömäksi jäänyt ovulaatiotesti. Ja siihen piirtyi melkein tasavahvat kaksi viivaa. Mitä ihmettä! Kp 33 ja kaksi viivaa ovistestiin. No ei kun kuumemittaria korvaan ja lämmöt olivat 37.0. Eli en ovuloi ainakaan nyt. Ja seuraava vaihehan on luonnollisesti pistää google laulamaan.
Google sitten tiesi kertoa, että ovulaatiotesti kierron loppuvaiheessa voisi näyttää raskauden. Mitä hemmettiä. Meillä on aika luovutetun munasolun hoitoon. Ei paskoilla munasoluilla voi tulla raskaaksi.

Kp 34 uutta ovulaatiotestiä tekemään (näitä testejä kun riittää kaapissa). Ja viiva senkus tummenee. Sitten pitikin jo hakea ruokakaupasta joku halppis raskaustesti, koska ei sitä nyt rahoja viitti tuhlata raskaustesteihin, kun negaahan ne aina näyttää. Lauantaiaamulla sitten heräsin unesta, jossa olin tehnyt negatiivisen raskaustestin. Jep. Ei mitään uutta auringon alla. Sitten tajusin, että se oli muuten uni ja etten muuten ollut tehnyt mitään testejä vielä tälle aamulle. Kp 35 aamusta sitten testiliuskaan piirtyivät kaksi kohtalaisen selvää viivaa. Siis täh? enkö herännytkään vielä.

Sunnuntaiaamuna kp 36 vielä piti pissiä ovistestiin. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja viiva tummuu ovulaatiotestissä. Yritin siinä samalla lukea maanantain tenttiin, kun ajatukset ovat missä ovat. Mitä tämä tarkoittaa? Kauanko tämä huonoilla soluilla voi kestää? Ja satamiljoonaa muuta kysymystä.
Miehen ensireaktio kertoo kaiken: ”odotetaan, että ne menkat alkaa, aina ne alkaa kuitenkin”

9 inseminaation ja 2 koeputkihoidon jälkeen, tuomioksi solut, jotka päästävät liikaa siittiöitä sisäänsä ja räjähtävät ja joissa hedelmöittymiskato on 90 % ja loppu tuhoutuu sitten ajan kuluessa. Ja sitten. Luomuplussa!  Olen vain niin hämmentynyt. Vaaleanpunaiset Davidin ovulaatiotestejä, tummanpunainen RFSU raskaustesti. 


Tulinhan minä silloin kerrankin raskaaksi siitä iui:sta omilla soluillani. Ja keskenhän se meni. Eikä sikiötä näkynyt ei kuulunut ultrassa. Eli tällä hetkellä pidän elämää kamalan julmana. Miksi nyt? Kun olin jo aivan valmis luovutetun munasolun hoitoon. Mikä ajankohta se tämä tämmöinen ajankohta on pissiä tikkuun kaksi viivaa? Ja lääketieteellinen faktahan on tiedossa. Minun kökköpaskat solut. Nyt pitää vain kärvistellä ja odottaa sitä keskenmenoa. Tai pahimmassa tapauksessa kaavintaa. ääääh.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

pienen hiljaiselon jälkeen

Hmm.

Sain muutama päivä ennen syntymäpäivääni puhelinsoiton ystävättäreltäni. Hän kertoi haluavansa luovuttaa meille munasolujaan. Aivan uskomatonta. Eihän kukaan ikimaailmassa koskaan ole tehnyt minulle mitään noin suurta. Maailman paras syntymäpäivälahja. Ehdin pienen pääni sisällä siinä jo sitten melkein viettämään ristiäisiäkin tulevalle lapsellemme. (Ja minä kun olin luullut, etten enää pysty haaveilemaan lapsesta). Minussa heräsi toivo.

Soitimme yksityisklinikalle ja varmistimme, että tällainen oman luovuttajan käyttäminen on ihan sallittua. Ja on se. Laitoin tietoa myös ystävättärelleni, tekstiviestein, fb-viestillä. Taisin jopa yrittää tavoittaa puhelimitse pari kertaa. Mutta en saanut vastausta. Hänellä on kiireinen elämänvaihe meneillään. Tiedän. Minun pitäisi olla kärsivällisempi. Tiedän senkin. Mutta... Siitä on nyt pari (minulle tuskaisen pitkää) viikkoa. Joka päivä olen miettinyt, että eikö tuo asia ole kuitenkin sen verran isonoloinen, että siihen sanoisi edes, etten ehdi vastata nyt, palaan kuukauden päästä asiaan? Omasta mielestäni saan olla harmissani asiasta. Vaikka eihän minulla ole oikeutta vaatia toista vastaamaan viesteihin samantein tai edes hetikohta niiden lähettämisen jälkeen.

Tuo toivon tunne, jonka olen 10 vuoden aikan dumpannut kohtalaisen syvälle sisälleni on massiivinen patouma toivoa. En yleensä halua toivoa mitään, koska se pettymys mikä siitä tulee on katkeran suolainen ja lapsettomuuden haavat eivät vain tahdo millään mennä kiinni, vaikka niitä nuolisi kuinka. Noin reilu viikon (itkujen) jälkeen olin sen verran pettynyt tuohon tilanteeseen, että kysyin siskoltani suoraan, että alatko luovuttamaan munasoluja meille. Olemme aiemmin saunoessa jo asiasta keskustelleet, mutta se keskustelu on ollut kovin abstraktilla tasolla. Jo senkin vuoksi, että hänellä on kuitenkin ikää yli sen 35 ja sen lisäksi hänet on steriloitu. Olemme ajatelleet, ettei se ole edes enää mahdollista.

Siskoni sanoi empimättä, että eikö me olla jo puhuttu että hän luovuttaisi. Mitäpä pikkusisko siihen muuta kuin, että niin kai sitten. Toivo heräsi taas. Asia piti kuitenkin tarkkaan varmistella klinikalta, josta sanottiin että onnistuu, mutta meidän tulee itse hyväksyä se, että luovuttaja on raja-arvon ylittänyt. Sehän saattaa lisätä kromosomiriskiä ja keskenmenoriskiä. Ilmoitin myös ystävättärelleni, että ehkä on liian hankalaa järjestää luovutusta heidän elämänvaiheessaan ja, että siskoni luovuttaa. Eli olemme menossa kohti luovutetun munasolunhoitoa. Ensikäynti on elokuussa.