keskiviikko 17. kesäkuuta 2015
Kp1
Palataan unelmista takaisin siihen mistä viikko sitten lähdettiin:.. Kohti Luovutushoitoa. Pientä toiveikkuutta kyllä se suhteen on ja pettymys siitä tulisi olemaan aiempia hoitoja katkerampi. Olisihan se kuitenkin viimeinen yritys tällä tiellä.
tiistai 16. kesäkuuta 2015
maanantai 15. kesäkuuta 2015
sunnuntai 14. kesäkuuta 2015
Tuulimuna
Mansikkamaalla tapahtuu.
Ensin meinasin, etten olisi kirjoittanut vasta kun olen aivan varma jostain. Vaan eihän tämä minun pää sitten kestä pitää sisällään näitä ajatuksia.
Ensin meinasin, etten olisi kirjoittanut vasta kun olen aivan varma jostain. Vaan eihän tämä minun pää sitten kestä pitää sisällään näitä ajatuksia.
Menkat oli myöhässä viikon. No,
niinhän ne aina silloin tällöin on. Ei siitä voi koskaan vetää
mitään pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Jostain ihmeen syystä
sain älynväläyksekseni tehdä käyttämättömäksi jäänyt
ovulaatiotesti. Ja siihen piirtyi melkein tasavahvat kaksi viivaa.
Mitä ihmettä! Kp 33 ja kaksi viivaa ovistestiin. No ei kun
kuumemittaria korvaan ja lämmöt olivat 37.0. Eli en ovuloi ainakaan
nyt. Ja seuraava vaihehan on luonnollisesti pistää google
laulamaan.
Google sitten tiesi kertoa, että
ovulaatiotesti kierron loppuvaiheessa voisi näyttää raskauden.
Mitä hemmettiä. Meillä on aika luovutetun munasolun hoitoon. Ei
paskoilla munasoluilla voi tulla raskaaksi.
Kp 34 uutta ovulaatiotestiä tekemään
(näitä testejä kun riittää kaapissa). Ja viiva senkus tummenee.
Sitten pitikin jo hakea ruokakaupasta joku halppis raskaustesti,
koska ei sitä nyt rahoja viitti tuhlata raskaustesteihin, kun
negaahan ne aina näyttää. Lauantaiaamulla sitten heräsin unesta,
jossa olin tehnyt negatiivisen raskaustestin. Jep. Ei mitään uutta
auringon alla. Sitten tajusin, että se oli muuten uni ja etten
muuten ollut tehnyt mitään testejä vielä tälle aamulle. Kp 35
aamusta sitten testiliuskaan piirtyivät kaksi kohtalaisen selvää
viivaa. Siis täh? enkö herännytkään vielä.
Sunnuntaiaamuna kp 36 vielä piti
pissiä ovistestiin. Ihan vaan varmuuden vuoksi. Ja viiva tummuu
ovulaatiotestissä. Yritin siinä samalla lukea maanantain tenttiin,
kun ajatukset ovat missä ovat. Mitä tämä tarkoittaa? Kauanko tämä
huonoilla soluilla voi kestää? Ja satamiljoonaa muuta kysymystä.
Miehen ensireaktio kertoo kaiken:
”odotetaan, että ne menkat alkaa, aina ne alkaa kuitenkin”
9 inseminaation ja 2 koeputkihoidon jälkeen, tuomioksi solut,
jotka päästävät liikaa siittiöitä sisäänsä ja räjähtävät
ja joissa hedelmöittymiskato on 90 % ja loppu tuhoutuu sitten ajan
kuluessa. Ja sitten. Luomuplussa! Olen vain niin hämmentynyt. Vaaleanpunaiset Davidin
ovulaatiotestejä, tummanpunainen RFSU raskaustesti.
Tulinhan minä silloin kerrankin raskaaksi siitä iui:sta omilla soluillani. Ja keskenhän se meni. Eikä sikiötä näkynyt ei kuulunut ultrassa. Eli tällä hetkellä pidän elämää kamalan julmana. Miksi nyt? Kun olin jo aivan valmis luovutetun munasolun hoitoon. Mikä ajankohta se tämä tämmöinen ajankohta on pissiä tikkuun kaksi viivaa? Ja lääketieteellinen faktahan on tiedossa. Minun kökköpaskat solut. Nyt pitää vain kärvistellä ja odottaa sitä keskenmenoa. Tai pahimmassa tapauksessa kaavintaa. ääääh.
tiistai 9. kesäkuuta 2015
pienen hiljaiselon jälkeen
Hmm.
Sain muutama päivä ennen
syntymäpäivääni puhelinsoiton ystävättäreltäni. Hän kertoi
haluavansa luovuttaa meille munasolujaan. Aivan uskomatonta. Eihän
kukaan ikimaailmassa koskaan ole tehnyt minulle mitään noin suurta.
Maailman paras syntymäpäivälahja. Ehdin pienen pääni sisällä
siinä jo sitten melkein viettämään ristiäisiäkin tulevalle
lapsellemme. (Ja minä kun olin luullut, etten enää pysty
haaveilemaan lapsesta). Minussa heräsi toivo.
Soitimme yksityisklinikalle ja
varmistimme, että tällainen oman luovuttajan käyttäminen on ihan
sallittua. Ja on se. Laitoin tietoa myös ystävättärelleni,
tekstiviestein, fb-viestillä. Taisin jopa yrittää tavoittaa
puhelimitse pari kertaa. Mutta en saanut vastausta. Hänellä on
kiireinen elämänvaihe meneillään. Tiedän. Minun pitäisi olla
kärsivällisempi. Tiedän senkin. Mutta... Siitä on nyt pari
(minulle tuskaisen pitkää) viikkoa. Joka päivä olen miettinyt,
että eikö tuo asia ole kuitenkin sen verran isonoloinen, että
siihen sanoisi edes, etten ehdi vastata nyt, palaan kuukauden päästä
asiaan? Omasta mielestäni saan olla harmissani asiasta. Vaikka eihän
minulla ole oikeutta vaatia toista vastaamaan viesteihin samantein
tai edes hetikohta niiden lähettämisen jälkeen.
Tuo toivon tunne, jonka olen 10 vuoden
aikan dumpannut kohtalaisen syvälle sisälleni on massiivinen
patouma toivoa. En yleensä halua toivoa mitään, koska se pettymys
mikä siitä tulee on katkeran suolainen ja lapsettomuuden haavat
eivät vain tahdo millään mennä kiinni, vaikka niitä nuolisi
kuinka. Noin reilu viikon (itkujen) jälkeen olin sen verran pettynyt
tuohon tilanteeseen, että kysyin siskoltani suoraan, että alatko
luovuttamaan munasoluja meille. Olemme aiemmin saunoessa jo asiasta
keskustelleet, mutta se keskustelu on ollut kovin abstraktilla
tasolla. Jo senkin vuoksi, että hänellä on kuitenkin ikää yli
sen 35 ja sen lisäksi hänet on steriloitu. Olemme ajatelleet, ettei
se ole edes enää mahdollista.
Siskoni sanoi empimättä, että eikö
me olla jo puhuttu että hän luovuttaisi. Mitäpä pikkusisko siihen
muuta kuin, että niin kai sitten. Toivo heräsi taas. Asia piti
kuitenkin tarkkaan varmistella klinikalta, josta sanottiin että
onnistuu, mutta meidän tulee itse hyväksyä se, että luovuttaja on
raja-arvon ylittänyt. Sehän saattaa lisätä kromosomiriskiä ja
keskenmenoriskiä. Ilmoitin myös ystävättärelleni, että ehkä
on liian hankalaa järjestää luovutusta heidän elämänvaiheessaan
ja, että siskoni luovuttaa. Eli olemme menossa kohti luovutetun
munasolunhoitoa. Ensikäynti on elokuussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)