pienen hiljaiselon jälkeen

Hmm.

Sain muutama päivä ennen syntymäpäivääni puhelinsoiton ystävättäreltäni. Hän kertoi haluavansa luovuttaa meille munasolujaan. Aivan uskomatonta. Eihän kukaan ikimaailmassa koskaan ole tehnyt minulle mitään noin suurta. Maailman paras syntymäpäivälahja. Ehdin pienen pääni sisällä siinä jo sitten melkein viettämään ristiäisiäkin tulevalle lapsellemme. (Ja minä kun olin luullut, etten enää pysty haaveilemaan lapsesta). Minussa heräsi toivo.

Soitimme yksityisklinikalle ja varmistimme, että tällainen oman luovuttajan käyttäminen on ihan sallittua. Ja on se. Laitoin tietoa myös ystävättärelleni, tekstiviestein, fb-viestillä. Taisin jopa yrittää tavoittaa puhelimitse pari kertaa. Mutta en saanut vastausta. Hänellä on kiireinen elämänvaihe meneillään. Tiedän. Minun pitäisi olla kärsivällisempi. Tiedän senkin. Mutta... Siitä on nyt pari (minulle tuskaisen pitkää) viikkoa. Joka päivä olen miettinyt, että eikö tuo asia ole kuitenkin sen verran isonoloinen, että siihen sanoisi edes, etten ehdi vastata nyt, palaan kuukauden päästä asiaan? Omasta mielestäni saan olla harmissani asiasta. Vaikka eihän minulla ole oikeutta vaatia toista vastaamaan viesteihin samantein tai edes hetikohta niiden lähettämisen jälkeen.

Tuo toivon tunne, jonka olen 10 vuoden aikan dumpannut kohtalaisen syvälle sisälleni on massiivinen patouma toivoa. En yleensä halua toivoa mitään, koska se pettymys mikä siitä tulee on katkeran suolainen ja lapsettomuuden haavat eivät vain tahdo millään mennä kiinni, vaikka niitä nuolisi kuinka. Noin reilu viikon (itkujen) jälkeen olin sen verran pettynyt tuohon tilanteeseen, että kysyin siskoltani suoraan, että alatko luovuttamaan munasoluja meille. Olemme aiemmin saunoessa jo asiasta keskustelleet, mutta se keskustelu on ollut kovin abstraktilla tasolla. Jo senkin vuoksi, että hänellä on kuitenkin ikää yli sen 35 ja sen lisäksi hänet on steriloitu. Olemme ajatelleet, ettei se ole edes enää mahdollista.

Siskoni sanoi empimättä, että eikö me olla jo puhuttu että hän luovuttaisi. Mitäpä pikkusisko siihen muuta kuin, että niin kai sitten. Toivo heräsi taas. Asia piti kuitenkin tarkkaan varmistella klinikalta, josta sanottiin että onnistuu, mutta meidän tulee itse hyväksyä se, että luovuttaja on raja-arvon ylittänyt. Sehän saattaa lisätä kromosomiriskiä ja keskenmenoriskiä. Ilmoitin myös ystävättärelleni, että ehkä on liian hankalaa järjestää luovutusta heidän elämänvaiheessaan ja, että siskoni luovuttaa. Eli olemme menossa kohti luovutetun munasolunhoitoa. Ensikäynti on elokuussa.