tiistai 30. elokuuta 2016

Haavat


Sinä olet jo jotenkuten sopeutunut vuoden aikana siihen, että sinulla on työ ja harrastuksia. Käytät oman aikasi terveyden kohentamiseen. Aika menee soljuen päivästä toiseen. Kokeillen erilaisia konsteja mikä ruokavalio sopii, mikä liikuntalaji sopii, millainen elämänrytmi sopii uuden sairauskaverin kanssa. Siinä se hurahtaa. Kokee alamäkiä, kun tullaan takapakkia hyvinvoinnissa. Mutta etupäässä vointi on parantunut. Paino ei ole tippunut, mutta muokkautunut kuntosalilla käynnin seurauksena. Hikiliikunta tuntuu hyvältä. Hyvä ruoka tuntuu hyvältä (aina seuraavaan aamuun asti, jolloin suoli ilmoittaa, että virhevalinta - palaahan tyttö ruotuun). Sillätavoin kulunut vuosi on mennyt. Etsiessä uudenlaista tapaa elää. Sopeutuessa uudenlaiseen elämään.

 

Aina välillä on miettinyt, että olisihan se lapsi mukava lisä tähän kaikkeen. Ja meillä olisi kyllä paljon hyviä juttuja annettavaksi ja yhdessä koettavaksi pienen ihmisen kanssa. Mutta toisaalta elämä ilman lapsia on ihan jees. Se on aika vapaata, muttei kuitenkaan huoletonta. Koira asettaa melkein isommat rajoitteet kuin lapsi. Monesti koiran kanssa ei voi lähteä ulkomaille eikä koiria voi ottaa mukaan elokuviin tai kauppaan. Toki koiruliini pärjää muutaman tunnin yksinkin. Koirassa kaipaa vain sitä, että se joskus oppisi sanomaan, mikä siitä tuntuisi mukavalta ja mitä haluaisi tehdä. Vaikka osaahan tuo meidän karvapallo kyllä ainakin herkkuja tulla pyytämään. Lienee seura tehnyt kaltaisekseen, syömisestä tulee kiva ja onnellinen olo. Ja hyvästä hikilenkistä. Ja kuinka monen teini-ikäinen tulee edelleen ulko-ovella häntäheiluen riemusta vastaan, kun tulet kotiin. Koira on aina yhtä iloinen, kun tulet kotiin. En tiedä johtuuko ilo siitä, ettei tarvitse enää olla yksin, vai siitä, että silloin koira tietää saavansa ruokaa. No ihan sama. Hirmuisen iloinen se aina silti on. Ja siitä tulee aina yhtä mukava fiilis itsellekin. Eli minulle ja meille tuo koira on antanut iloa elämään niin paljon, että lapsenkaipuu on alkanut haalistua. Ihmisolennon kiitollisuus on kyllä erilaista ja ehkä ihminen ja koira eivät lopulta ole vertailukelpoisia. Mutta meille tuo koira on kultakimpale. Ja tulee kohdelluksi paremmin kuin moni lapsi maailmalla.

 

Silti molemmat halutaan katsoa tuo luovutushoito loppuun. Jo taloudellisistakin syistä. Siihen on laitettu hirmuisesti rahaa. Olisi tavallaan tyhmää heittää kortit ilmaan vain sen vuoksi, että alamme kypsyä ajatukseen kahdestaan. Ja vaikka sitä kypsymistä on hiljalleen tapahtunut ja tapahtuu päivä päivältä lisää, jokainen hoitokerta on vanhojen haavojen auki repimistä. Toiveet nousevat hormoonihuurujen myötä pinnalle ja samoin pettymykset tuntuvat kerta kerran jälkeen karvaammilta. Jos vielä uskoit siihen, että vika ei ole sinussa vaan sinun munasoluissa. Jos ne hyväksi todetut munasolutkaan hedelmöittyneenä eivät halua kiinnittyä, niin syyllisyys ihan vyöryy tsunamina kohti. Matto vedetään alta, vanhat haavat repeytyvät auki ja suolaa kaadetaan ämpäritolkulla niihin. Kunnon ryminällä pohjalle takaisin. Kyllähän se pienen ihmisen voimat vetää loppuun.

5 kommenttia:

  1. Luen blogiasi edelleen säännöllisesti ja niin kovasti toivon, että pieni ihmispeikkonen saisi alkunsa.

    Monella endoa sairastavalla on alkion kiinnittymisongelmia. Kovasti uskon, että omakin lapsettomuus johtui tuosta. Itse söin ennen onnistunutta siirtoa berberiiniä, joka mielestäni vähensi tulehdusreaktiota vatsan alueella. Ainakin se berberiini vei kuukautiskivut. Lopetin sen käytön juuri ennen alkionsiirtoa. Ja sitten toinen asia, mitä kiinnittymiseen kokeiltiin, oli nitrolaastari. Se parantaa kohdun verenkiertoa ja laajentaa verisuonia. Näiden lisäksi vielä aiempaa isompi annos lugesteronia.

    Sydämiä sinulle Peikkis! <3

    VastaaPoista
  2. Minäkin toivon että saisitte lapsen. Satuin jostain netin syövereistä noin vuosi sitten blogiisi ja olen siitä asti seuraillut. En ole samassa elämäntilanteessa mutta voin jotenkin ymmärtää sinua kroonisen sairauden kautta joka itselläni on. Ymmärrän että koira auttaa lapsen kaipuuseen. Onhan se perheenjäsen ja sitä hoivaa vähän samalla tavalla kuin ihmislasta. Toivon todella että luovutushoidosta on apua. Olen myös hiljaa miettinyt mitä mieltä olette adoptiosta jos hoidot ei onnistu vai onko se ehdoton ei? Sitäkin asiaa pitää kuitenkin tarkkaa miettiä. Toivon tosiaan että saisit olla äiti tapahtuu se sitten tavalla tai toisella. Jaksamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vähänlaisestihan mulla on mitään kerrottavaa enää. Jotenkin sitä vuosien kuluessa taantuu tunteittensa kanssa. Adoptio ajatuksena on pitkään jo kulkenut mukana. Mutta tällä hetkellä enemmänkin totutellaan ajatukseen kahdestaan.

      Poista
  3. Edelleen käyn säännöllisesti kurkkaamassa kuulumiset. Paljon voimia hoitoihin. Ja koirulille rapsutukset!

    VastaaPoista