Sinä olet jo jotenkuten sopeutunut vuoden aikana
siihen, että sinulla on työ ja harrastuksia. Käytät oman aikasi terveyden
kohentamiseen. Aika menee soljuen päivästä toiseen. Kokeillen erilaisia konsteja
mikä ruokavalio sopii, mikä liikuntalaji sopii, millainen elämänrytmi sopii
uuden sairauskaverin kanssa. Siinä se hurahtaa. Kokee alamäkiä, kun tullaan
takapakkia hyvinvoinnissa. Mutta etupäässä vointi on parantunut. Paino ei ole
tippunut, mutta muokkautunut kuntosalilla käynnin seurauksena. Hikiliikunta
tuntuu hyvältä. Hyvä ruoka tuntuu hyvältä (aina seuraavaan aamuun asti, jolloin
suoli ilmoittaa, että virhevalinta - palaahan tyttö ruotuun). Sillätavoin
kulunut vuosi on mennyt. Etsiessä uudenlaista tapaa elää. Sopeutuessa
uudenlaiseen elämään.
Aina välillä on miettinyt, että olisihan se lapsi
mukava lisä tähän kaikkeen. Ja meillä olisi kyllä paljon hyviä juttuja annettavaksi
ja yhdessä koettavaksi pienen ihmisen kanssa. Mutta toisaalta elämä ilman
lapsia on ihan jees. Se on aika vapaata, muttei kuitenkaan huoletonta. Koira
asettaa melkein isommat rajoitteet kuin lapsi. Monesti koiran kanssa ei voi
lähteä ulkomaille eikä koiria voi ottaa mukaan elokuviin tai kauppaan. Toki
koiruliini pärjää muutaman tunnin yksinkin. Koirassa kaipaa vain sitä, että se
joskus oppisi sanomaan, mikä siitä tuntuisi mukavalta ja mitä haluaisi tehdä.
Vaikka osaahan tuo meidän karvapallo kyllä ainakin herkkuja tulla pyytämään.
Lienee seura tehnyt kaltaisekseen, syömisestä tulee kiva ja onnellinen olo. Ja
hyvästä hikilenkistä. Ja kuinka monen teini-ikäinen tulee edelleen
ulko-ovella häntäheiluen riemusta vastaan, kun tulet kotiin. Koira on aina yhtä
iloinen, kun tulet kotiin. En tiedä johtuuko ilo siitä, ettei tarvitse enää
olla yksin, vai siitä, että silloin koira tietää saavansa ruokaa. No ihan sama.
Hirmuisen iloinen se aina silti on. Ja siitä tulee aina yhtä mukava fiilis
itsellekin. Eli minulle ja meille tuo koira on antanut iloa elämään niin
paljon, että lapsenkaipuu on alkanut haalistua. Ihmisolennon kiitollisuus on kyllä erilaista ja ehkä ihminen ja koira eivät lopulta ole vertailukelpoisia. Mutta meille tuo koira on kultakimpale. Ja tulee kohdelluksi paremmin kuin moni lapsi maailmalla.
Silti molemmat halutaan katsoa tuo luovutushoito
loppuun. Jo taloudellisistakin syistä. Siihen on laitettu hirmuisesti rahaa.
Olisi tavallaan tyhmää heittää kortit ilmaan vain sen vuoksi, että alamme
kypsyä ajatukseen kahdestaan. Ja vaikka sitä kypsymistä on hiljalleen
tapahtunut ja tapahtuu päivä päivältä lisää, jokainen hoitokerta on vanhojen
haavojen auki repimistä. Toiveet nousevat hormoonihuurujen myötä pinnalle ja
samoin pettymykset tuntuvat kerta kerran jälkeen karvaammilta. Jos vielä uskoit
siihen, että vika ei ole sinussa vaan sinun munasoluissa. Jos ne hyväksi
todetut munasolutkaan hedelmöittyneenä eivät halua kiinnittyä, niin syyllisyys
ihan vyöryy tsunamina kohti. Matto vedetään alta, vanhat haavat repeytyvät auki
ja suolaa kaadetaan ämpäritolkulla niihin. Kunnon ryminällä pohjalle takaisin.
Kyllähän se pienen ihmisen voimat vetää loppuun.
Luen blogiasi edelleen säännöllisesti ja niin kovasti toivon, että pieni ihmispeikkonen saisi alkunsa.
VastaaPoistaMonella endoa sairastavalla on alkion kiinnittymisongelmia. Kovasti uskon, että omakin lapsettomuus johtui tuosta. Itse söin ennen onnistunutta siirtoa berberiiniä, joka mielestäni vähensi tulehdusreaktiota vatsan alueella. Ainakin se berberiini vei kuukautiskivut. Lopetin sen käytön juuri ennen alkionsiirtoa. Ja sitten toinen asia, mitä kiinnittymiseen kokeiltiin, oli nitrolaastari. Se parantaa kohdun verenkiertoa ja laajentaa verisuonia. Näiden lisäksi vielä aiempaa isompi annos lugesteronia.
Sydämiä sinulle Peikkis! <3
kiitos <3
PoistaMinäkin toivon että saisitte lapsen. Satuin jostain netin syövereistä noin vuosi sitten blogiisi ja olen siitä asti seuraillut. En ole samassa elämäntilanteessa mutta voin jotenkin ymmärtää sinua kroonisen sairauden kautta joka itselläni on. Ymmärrän että koira auttaa lapsen kaipuuseen. Onhan se perheenjäsen ja sitä hoivaa vähän samalla tavalla kuin ihmislasta. Toivon todella että luovutushoidosta on apua. Olen myös hiljaa miettinyt mitä mieltä olette adoptiosta jos hoidot ei onnistu vai onko se ehdoton ei? Sitäkin asiaa pitää kuitenkin tarkkaa miettiä. Toivon tosiaan että saisit olla äiti tapahtuu se sitten tavalla tai toisella. Jaksamista.
VastaaPoistaVähänlaisestihan mulla on mitään kerrottavaa enää. Jotenkin sitä vuosien kuluessa taantuu tunteittensa kanssa. Adoptio ajatuksena on pitkään jo kulkenut mukana. Mutta tällä hetkellä enemmänkin totutellaan ajatukseen kahdestaan.
PoistaEdelleen käyn säännöllisesti kurkkaamassa kuulumiset. Paljon voimia hoitoihin. Ja koirulille rapsutukset!
VastaaPoista