Kohtapuolin alkaa uusi kierto.. Ahdistaa, vaikka pitäisi kaikkien oppikirjojen mukaan kai olla onnellinen ja innoissaan alkavista hoidoista. Vaan en minä jaksa. Pettymään kerkeäisi kyllä myöhemminkin. Onko pakko just nyt? - siltä minusta tuntuu.
Olisi niin helppoa heittää hanskat naulaan. Lopettaa koko touhu.
Kun vuosi tolkulla on toivonut ja pettynyt. Malja on tullut täyteen. Elämä on ihan ookoo ihan vain kahdestaankin. Tai vaikka sitten yksin.
Mies koittaa sanoa, että miksei yrittää, jos sellainen mahdollisuus kerta on olemassa?
Tuntuu vain, että olen kasvattanut itseni väkisin ulos siitä ajatuksesta että olen tahattomasti lapseton. Olen oppinut olemaan haluamatta lapsia. Jos se on minun taakkani tässä maailmassa, minkä sille sitten voin? Hoitojen aloittaminen tuntuu lähinnä suurelta farssilta. Toisin kuin silloin ensimmäisellä kerralla. Silloin minä odotin ihmettä. Minä toivoin. Uskoin.
Nyt en toivo. Enkä usko.
En ole vielä käynyt hakemassa reseptilääkkeitä. Lykkään niin kauan kuin voin tätä asiaa. Eikä sitä voi enää kovin montaa päivää lykätä. Lykkään siksi, koska tiedän kuinka kipeää se pettyminen tekee. Ja en kyllä jaksaisi enää ryhtyä siihen.
Lapsettomuus on minun taakkani. Ainoa taakka. Jos se vietäisiinkin pois, kuinka paljon pahempaa tulisi tilalle. Tästä kuitenkin selviää hengissä. Tämä ei fyysisesti tee kovin kipeää. Henkisesti kyllä, mutta niin tekee moni muukin asia. Näitä mietin.
Olen yhtäältä valmis hoitoihin. Se on rutiini. Pakko joka miehen vuoksi pitäisi hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Mutta palavaa halua ei edellä mainituista syistä juurikaan ole. Tietoisesti aikaansaatu olotila, kyynelten kautta. Olisi suorastaan tragikomedista, jos tulisin hoidoista
raskaaksi. Ihmettelisin kuinka epä-äidillinen minusta on tässä
lapsettomuusvuosina kasvanut. Raskaaksi tulo olisi pitkän päähänpinttymän aikaansaannos ja todennäköisesti potisin siitä vain huonoa omaatuntoa.
En enää toviin ole osannut kuvitellakaan sitä, mitä olisi pitää oma lasta sylissä. Se on utopiaa.
Ja nyt tämä laskuveden aikaan hiekkarannalle rakennettu pilvilinna katsoo kauhulla lähestyvää nousuvettä.
En tiennyt, että mielesi on noin musta :( Toki silti ymmärrän sen täysin. Tämä yksi pikkiriikkinen vuosikin on jo muuttanut minua. En suhtaudu mihinkään asiaan elämässä yhtä toiveikkaasti, kuin ennen. Tämä on osoittanut jotain, herättänyt.
VastaaPoistaEikä sinun tarvitse ollaa innoissasi hoidoista. Monethan eivät niihin edes lähde ja sinä olet nyt lähdössä toistamiseen. Ei se voi olla helppoa, ei se helppoa kenellekään. Toivon kuitenkin, että löydät jostain vielä voimaa. Ehkä mieheltäsi?
Tämä on kyllä niin ihmeellistä tämä lapsettomuus. Kuinka paljon se kasvattaa, kuinka etäällä sitä yhtää olevansa ystävistään, vaikka aikaa tässä ei ole kulunut, kuin se yksi hiton vuosi.
Kerroin ystävälläni, joka on raskaana, että me suuntaamme tästä nyt tutkimuksiin ja hoitoihin. Kerroin, että syy vuotoihin on mahdollisesti limakalvossa ja eipä ole ainakaan vielä lääkitys siihen tepsinyt. Hän innoissaan kertoi minulle, että voisi antaa yhden käytännön vinkin, että kannattaisi kokeilla greippimehua, että se vaikuttaa limakalvoihin. En oikein tiennyt, mitä olisin sanonut. Ei se hemmetin greippimehu kyllä sitä mun limakalvoa paikoillaan pidä. Tajusin taas, kuinka eri elämäntilanteissa olemme, ja kuinka lapselliset eivät tiedä tästä maailmasta yhtikäs mitään, eivät mitään. Hyvää hän toki tarkoitti. Hän itse tuli raskaaksi muutamassa kuukaudessa ja joi greippimehua. Ajattelee varmaan, että se oli greippimehun ansiota se. Minä olen sitä mieltä, että hän olisi tullut raskaaksi greippimehusta huolimatta.
Lähtipäs taas sivuraiteille tämä stoori. En oikein löydä oikeita sanoja sinulle. Huomaan kyllä tekstistäsi, kuinka lapsettomuus on koulinut sinua, mutta toivon kovasti, että jaksaisit vielä <3
Kiitos kaunis <3.
VastaaPoistaSivuraiteet on ihan hyvät raiteet. Onneksi on blogi, jonne voi purkaa, kun en ole halunnut/jaksanut tästä "oikeassa elämässä" kenellekään kertoa. Vedän lähinnä roolia, että minä olen viimeinen ihminen maan päällä, joka haluaa lapsia - kohta uskon siihen jo itsekin.
Muuttaa lapsettomuus, kesti se sitten vuoden tai 10. Asioita on pakko katsoa eri tavoin. Jaksoi tai ei. On hyviä päiviä ja on huonoja päiviä. Eilen oli vähän huonompi päivä. Tänään on taas samanlainen päivä kuin kaikki muut päivät. Tasainen, kiireinen, väsynyt - kunhan en vain ehtisi pysähtymään ja ajattelemaan -päivä. Ja päivä kerrallaan mennään. Kohti jotain. Kukaan ei tiedä.
Sinun ja muidenkin "blogisiskojen" kommentit ovat ihmeellinen voimavara. Kiitos vielä.
Tämä on niin totta, että usein haluaa kasvaa ulos siitä ajatuksesta, että edes haluaisi lapsia. Silloin hoidoistakin tulee vain suorittamista.
VastaaPoistaOlisipa näihin asioihin olemassa vastauksia...