lauantai 12. lokakuuta 2013

kp 12

Miksi meidän pitäisi verrata itseämme toisiin? Miksi olisimme kateellisia? Onko elämää ilman kateutta?

Yhteiskunta asettaa ideaalimallin oikeasta tavasta integroitua yhteiskuntaan, mutta kuka sen yksilön näkökulmasta sanelee, mikä on oikein ja ideaalia juuri sinulle? Onko ihminen, joka ei pysty yhteiskunnan luomiin kuvitelmiin oikeasta elämästä, huono ihminen? En jaksa uskoa, että näin on.

Olen läpeeni kyllästynyt yhteiskuntaan ja mediaan, joka tiedottaa yhteiskunnan roolimalleista. Toisaalta kiitän mediaa siitä, että nykyisin tuodaan yhä helpommin esille ne luurangot siellä kaapissa. Luurangot, jotka osoittavat vain sen, että me olemme ihmisiä.

Mutta suurimmalle osalle ihmiskuntaa, luurangot tarkoittavat paheksunnan tarvetta. Miksi ihmeessä? Tähän tekisi mieli siteerata raamattua (Room 2:1), vaikka en kovin uskonnollinen olekaan, niin silti: "Se joka teistä ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven".

Noh, lapsettomuus tuskin on syntiä, mutta jonkunlainen luuranko se kuitenkin on. Jos kerrot siitä avoimesti, saat osaksesi lähinnä vain sääliviä katseita. Tosin utelut "No koskas teille" loppuvat kyllä kuin seinään.

Minusta lapsettomuus on tehnyt sivusta tarkkailijan. En enää tunne kateutta, kun kuulen muiden lisääntyvän (hetken se kirpasee aluksi, mutta onneksi vain pienen hetken). Sitten minä vain jään taustalle. Ei minulla ole mitään juteltavaa lisääntyvän ihmisen kanssa.

Lapsen tuoma onni toiselle, ei ole minun onnestani pois. Mutta eikö teistäkin olisi tekopyhää yrittää esittää kiinnostunutta, kun oma elämä on jotain aivan eriä kuin yhteiskunnan luoma illuusio oikeasta elämästä. Miten sinä selität sen sellaiselle, joka ei usko siihen, että luurangot tekevät meistä vain ihmisiä?

No huh, tulipahan tekstiä. Varmaan parempi palata takaisin tenttikirjojen pariin.

1 kommentti:

  1. Hei, uskaltaudun kommentoimaan, koska ajatuksesi tuntuvat tutuilta. Olen luurankojen kolinan ansiosta mielestäni aidommin oma itseni, en huonompi kuin muut. On ollut pakko luopua omasta oravanpyörästä ja miettiä mikä siinä on ulkoapäin oletettua ja mikä omaa. Tässä kateus on ollut hyvä opettaja, eli oikeastaan hyödyllinen. Pohdinkin usein, tunteeko sellainen itseään, joka ei ole koskaan joutunut tätä etsintää tekemään tai kohtaamaan omia luurankojaan. Iloa viikonloppuusi, t. Pysähtyjä

    VastaaPoista