Ei, se ei johdu siitä, että olisin ylipainoinen. Kaksi kiloa yli ihannepainon ei tee minusta edes ylipainoista. Se johtuu jostain muusta. Minua ei ole tarkoitettu olemaan raskaana. Ei ole tarkoitettu synnyttämään. Ehkä minut oon tarkoitettu auttamaan jotakin lasta, jota joku ei halua. Kunpa tälle kaikelle löytyisi syy.
Vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että sen, miksi joku asia menee jollain tavalla, ymmärtää vasta vuosienkin jälkeen. Ymmärtääkö? Vai onko se vain pakko hyväksyä.
Tämä on taas hirmuisen vaikeaa ihmiselle, joka ei usko kohtaloon. Tai ehkä elämä yrittää tehdä minusta nöyrempää sen edessä. Ehkä minunkin olisi jo aika uskoa kohtaloon.
Minusta kohtaloon ja tarkoitukseen uskominen on kamalaa. Siinä on niin kamalan hedelmällinen maaperä kunnon katkeroitumiselle. Minua on auttanut, kun olen keskittynyt uskomaan, että tämä kaikki oli minun kohdallani sattumaa. Kävi paska mäihä ja käteen osui huonot kortit. Ei sen kummempaa. En juuri minä, vaan sattumalta minä. Sattuma tuntuu lohdullisemmalta
VastaaPoistaPaljon tsemppiä!
Kiitos Illusia sanoistasi.
VastaaPoistaJotenkin pienessä kummallisessa pääkopassani olen alkanut ajatella, että olisiko se lopulta niin kovin paha asia jos vähän vaikka katkeroituisi? Olisikohan sitä edes hieman vahvempi elämään sitten tämän asian kanssa? Toisaalta paskan mäihän hyväksyminenkin varmasti antaa voimia. Tai ainakin uudenlaisen tavan suhtautua asioihin. Mutta lupaan yrittää uskoa sattumaan. Sattumaan uskominenkin sattuu. En tiedä sattuuko yhtäpaljon kuin kohtaloon uskominen, mutta yhtä ja kaikki. Jotenkin pitää yrittää ja yrittää jaksaa ja jaksaa... Kiitos tsempityksistä. Tulevat tarpeeseen!