Joulu. Tai oikeastaan se on vain
tiistai.
Toissapäivänä olimme saunassa miehen
kanssa, ja minulle tuli taas se tunne, että pilaan hänen normaalin
tulevaisuuden (siis sen, että lapsista puhuminen sukulaisten kanssa
ei saa aikaan pistoa sydämessä, tai että voisi ihan normaalisti
käydä sukulaisten luona kylässä ja elää sitä yhteiskunnan
luomaa ideaalimallielämää, jossa on pari lasta siinä kylkiäisenä
kaiken muun lisäksi). No meillä on se kaikki muu, muttei noita
lapsia ja vaikka diagnoosimme onkin selittämätön lapsettomuus,
niin minä ehkä ainakin näkyvämmin syyllistän tästä
lapsettomuudesta itseäni.
Eilen puolestaan kävimme miehen
sukulaisissa kylästelemässä ja siellä vanhempi mieshenkilö oli
aivan innoissaan tulevasta ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Sitten
se siinä taivasteli itsekseen, kuinka nykyisin nuoret yhä
vanhempana ryhtyvät lapsentekopuuhiin. Mies koitti vaivaantuneena
myötäillä niin-kommenteilla ja minä olin vain ihan hiljaa.
Sen sijaan, että olisin ollut
vittuunut sukulaisvierailuun typerien lapsenlapsikeskustelujen vuoksi
(vaikka olin vähän kyllä sitäkin) enemmän minusta tuntui, että
olemme tämän lapsettomuuden kanssa yhdessä samassa sopassa.
Samassa veneessä. Enkä enää ole ihan yksin ja ulkopuolinen. Nyt
olemme ulkopuolisia yhdessä. Ja se tuntuu hyvältä. Kaiken tämän
keskellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti