elämää

Kirjoitan nyt tänne, kun tunteet on jotakuinkin normaalilla tasolla. Tämä blogi ja kirjoittaminen on se paikka jonne voi oksentaa kaiken pahan, siksi nämä tekstit täällä on yleensä melkoista matalaliitoa. Vaan silloin, kun en kirjoita mitään, niin elämä nyt pääosin menee rutiinilla. Ei aina, mutta pääosin. Sitten joskus kasautuu liian paljon asioita yhdelle päivälle ja jos sattuu vielä olemaan yliväsynyt, niin maljasta tippuu surut yli. Vaan ehkä se on ihan hyvä, että tippuu. Silleen sitä taas jaksaa jonkin matkaa eteenpäin.

Enkä mä niin yksin ole. Tai voisi niitä juttukavereita ehkä olla enempikin, vaan on mulla pari tosi hyvää juttukaveria. Ja sitten tuo mies. Vaikka se siellä vähän kauempana onkin. Mutta jos on yksin silloin, kun tarvisi jotain, niin sillä hetkellä tuntuu, että on aina yksin. Elämä on joskus kamalan raskasta. Ja oon kamalan huono sellaisissa hetkissä.

Mietin adoptiota melkein päivittäin. En edes enää aina tiedosta sitä, mutta totuttelen hiljalleen ajatukseen. Tänään ensimmäisen kerran ihan oikeasti ajattelin, että hellou! Sehän voi ihan oikeasti olla mahdollisuus saada lapsi. Se oli sellainen 3 sekunnin oivallus. Mutta sitten taas paluu oravanpyörään ja se hetki meni, mutta se jätti pienen toivonkipinän. Ehkä. Kamalan pitkä matkahan se on ja eikä sekään satavarma keino ole. Mutta varmempi kuin nämä löllöt munasolut. Ja se toivonkipinä (jonka yritän tietoisesti pitää pienenä) on siellä jossain. Ja se lämmittää aina joskus pienen hetken ajan.

Arkiminä elää elämäänsä uskotellen itselleen, ettei mun/meidän elämään kuulu lasta. Se on jotenkin helpompaa uskotella itelleen niin, ku uskotella että joskus ois. Mä pelkään niin paljon pettyä enää yhtään. Ne pettymykset tulee kyllä sieltä vähemmälläkin toivomisella.