maanantai 4. toukokuuta 2015

Paitsi että

"Olette Jonossa". Paitsi, että taidan jättää väliin tän revanssin.

Eilen illalla iski ihan älytön ahdistus. En pysty enää käymään läpi sitä hormoonihelvettiä ja pettymysten kimppua. En, koska siinä on oikeasti ihan yhtä huonot onnistumismahkut ku aiemminkin. Ja on itsellensä valehtelua väittää jotain muuta. Paskat solut ei muutu paremmiksi, vaikka mitä tehtäisiin.  Suurin ahdistus iski kuitenkin, kun ajattelin että joudun käymään yksin läpi koko hormoonihelvetin. Vielä minä itse itseäni voisin pistää (viime hoidoissa pistinkin pari kertaa - mies hoiti loput piikittelyt). Mutta se päänsisäisten juttujen sekamelska ja myllerrys. Miten sen kestää, kun toinen ei ole tuossa vieressä tukemassa jokaista putoamista? Musta tuntuu, ettei mitenkään. Aivan ylitsepääsemätöntä. Ja siksi en taida enää haluta yrittää omaa biologista jälkeläistä. Ei niillä geeneillä ole oikeasti merkitystä sen asian kanssa miltä se lapsi tuntuu? Tai näin haluan uskoa. Mulla on koira, ja sekin tuntuu aivan omalta. Miksei lapsi sitten tuntuisi.  Ei kai sillä ole niin psykologiselta kannalta merkitystä, että onko ne geenit lähtöisin kenestä. Kiintymystunteet taitaa kuitenkin rakentua jostain aivan toisenlaisista jutuista.

2 kommenttia:

  1. Koitahan jaksaa siellä. Näin se juuri on, ja itse olen alkanut ajatella enemmän myös samaan tyyliin, vaikka ensin lahjamunasolu kuulosti kovin kaukaiselta ja itseasiassa täysin musertavalta ajatukselta. Tarve saada oma biologinen lapsi oli niin suuri. Tai on edelleen, mutta olen valmis tinkimään siitä unelmasta, jos tämä lapsettomuushelvetti vaan sillä loppuu. Tärkeintä on kuitenkin saada lapsi.

    Oma lapsi se on kuitenkin, vaikka olisikin geneettisesti eri. Lapsi kasvaa kuitenkin kohdussasi 9kk ja verenkiertokin on sama. Miten lapsi ei voisi olla tuntumatta omalta? Ja jos tämä lapsettomuus on periytyvää, niin toisaalta eipähän ole sitten samanlaista riskiä, että omalle lapselle mahdollisesti periytyisi tällaista taipumusta.

    Halauksia! <3

    VastaaPoista