Harvoin koen, että minun tarvitsisi kirjoittaa, kun elämä rullaa omalla painollaan. Silti ajattelen päivittäin pienissä asioissa lapsettomuutta. Hetki hetkeltä, tai tapahtuma tapahtumalta yritän opetella elämään ilman lapsia ja näkemään elämän tällaisena kuin se näyttäytyy. Valtaosan ajasta, en ole ahdistunut asiasta, mutta valehtelisin sata-nolla, jos väittäisin, että en jokaisena päivänä jossain vaiheessa uhraisi ajatuksia lapsettomuudelle.
Hyväksyminen lienee valtavan pitkä prosessi. Onneksi en voi tietää sitä onko se koko elämän mittainen. Teen jokaisena päivänä elämästäni elämisen arvoista, siitäkin huolimatta, että tänäänkin olen lapseton. Ja huomenna, ja ylihuomenna. Ja vielä kuukaudenkin päästä.. vielä kahdenkin kuukauden päästä... mutta puolen vuoden päästä elämä voi olla erilainen. Se voi olla huonompi tai parempi. Eikä minulla riitä voimia ajatella mitä se voisi olla. Olen jäänyt tähän hetkeen. Tässä hetkessä on kaikista vähiten suruja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti