kaverimietteitä

Olen viime viikkojen aikana lukenut useammasta blogista kaverisuhteista ja näinpä viime yönä unta omista kavereistani, joten kirjoitan tämän hetkisen tilanteeni tänne näkösälle ihan vain joskus katsoakseni onko se muuttunut parempaan suuntaan vai vielä huonompaan.

Lapsettomuudestamme tietää noin neljä ihmistä. Siskoni, joka ei omalta vauhdikkuudeltaan ja itsekkyydeltään osaa eikä jaksa asialle pistää minkäänlaista painoarvoa. Emme koskaan puhu asiasta kun olemme kaksistaan.  Kaksi miespuolista kaveriani, joille asia oli helppo kertoa, koska hekin ovat kokeneet elämässä rankempia juttuja ja koska miehet tavallaan ymmärtävät, mutta ajattelevat kai asioista niin, että "paska juttu, mutta on sitä paskempaakin nähty". Ja kaveruus on säilynyt ennallaan. Miehillä kun ei juuri ole tapana sääliä toisiaan, niin eivät ne sääli naispuolisiakaan kavereita. Eli asiat on kuin on, ja ei se vaikuta kaverisuhteisiin mitenkään, jos ollaan kavereita. Yhdelle naispuoliselle kaverille kerroin keväällä. Ja voi sitä empaattisuuden määrää minkä sainkaan osakseni. Herttaista sinällään. Mutta se kaikki empaattisuus paistaa niin kauas aina tavatessamme, että tuntuu, etten hänen silmissään ole enää muuta kuin ikuisesti lapseton. Ja se tunne on aika ikävä. Ehkä kuvittelen tuon tunteen, mutta siltä nyt vain tuntuu.  Tyttö kyllä itsessään on herttainen. Ja olihan se helpottavaa kertoa jollekin sellaiselle, joka oikeasti välittää vaikkei niin ymmärräkään. Ja ennen kaikkea jollekin, johon luotan, ettei asia leviä.

Pystyn tapaamaan ihmisiä, joilla on lapsia. Tapaamiset ovat pinnallisia ja teennäisiä. Yhteisiä puheenaiheita on vaikea keksiä. Siksi tapaankin tällaisia ihmisiä vain harvakseltaan, että olisi kertynyt kerrottavia tapahtumia.. tai ainakin sää olisi vaihtunut.

Paras kaverini on rakas mieheni. Enkä tällä hetkellä halua enkä tarvitse muita kavereita. Mieheni ymmärtää kaiken mitä tässä joutuu läpi käymään ja millaisia tilanteita kohtamaan. Toistemme katseesta jo tiedämme mitä erilaisissa tilanteissa ajattelemme. Se riittää nyt. Kun elämä on täynnä työtä ja opiskelua ja urheilua.

Odotan kauhulla aikaa, kun koulu loppuu. Silloinhan sosiaaliset suhteet korostuvat. Tarvitsenko silloin enemmän kavereita? Olenko valmiimpi kertomaan lapsettomuudesta yleisemmin? Olenko itse valmiimpi haluamaan uusia ihmisiä ympärilleni, jotka kaikki lisääntyvät tuosta noin vain? En tiedä.

Odotan kauhulla myös kahden viikon päästä edessä olevia häitä. Ja niitä sukulaistätejä, jotka hyeenoina väijyvät tilaisuutta päästä laukomaan, että "nyt voitte pistää vauvan alulle, kun olette naimisissa" ja "koskas teille". Salaa olen suunnitellut, että pistän mieheni bodariveljen heittämään tuollaiset muorit ulos heti kommentin jälkeen! .. tulen ajatuksesta varsin hyvälle mielelle.