Olenpa ollut uupunut. Ja nyt kun sain omaa aikaa viikonlopun verran jaksan vihdoinkin kirjoittaa jotain.
En edes tiennyt toivoneeni parempaa tulosta kuin ensimmäisellä kerralla. Samanlainen tulos oli pettymys. Ja se pettymys tuli, vaikka ei edes tiedostanut uskovansa hoitoihin. Eli se toive on jossain kamalan syvällä.
Sitten on tullut pelko. Pelkään millainen elämä meille annetaan kahdestaan. Täynnä työtä työtä ja työtäkö? Mies koittaa kyllä vakuutella, että meillä on tulevaisuudessa varaa luovutettuihin munasoluihin. Tai adoptioon. En vain ole vielä pystynyt ottamaan noita ajatuksia täysin sydämeeni, koska olen antanut nyt tunteiden tuntua. Enkä enää polje niitä syvälle piiloon. Ja ne tunteethan tuntuu. Ja tekee apaattiseksi. Herään aamuisin töihin. En jaksa oikein sielläkään innostua juuri mistään. Jos töissä on vielä keskimääräistä hankalampia juttuja, tuntuu iltaisin että jaksaisin vain kuolla. Tuntuu, että haluaisi kaiken nyt vain sujuvan. Koska enempää en enää jaksaisi kantaa.
Olen keskellä taistelua oman itseni kanssa. Yritän oppia tuntemaan uuden minäni. Minän, jonka tulevaisuuteen ei kuulu nappisilmäistä ja tummatukkaista peikkotyttöä. Tai ehkä siihen voisi kuulua. Etenkin kun elämän on ajatellut jonkunlaiseksi 20 vuotta.. ja sitten siitä ei kertakaikkiaan tule sellaista vaikka mitä yrittäisi itse tehdä. Vaikka kuinka nöyrtyisi elämän edessä. Ehkä en ole nöyrtynyt tarpeeksi.
Miestä käy jo sääliksi, koska en oikein jaksa huomioida häntä siinä määrin kuin hän olisi ansainnut. Jaksan herätä töihin. Jaksan esittää pirteää sosiaalisissa tilanteissa (joita yritän vältellä). Jaksan tehdä opinnäytetyötä. Mutta muuta en oikein jaksakaan.
Hoidot on nyt jäässä. Ei kertakaikkiaan ole voimia alkaa käymään nyt läpi mitään. Annan tämän kaiken nyt tuntua pahalta. Ja sitten aloitan jotain uutta. Jotain kivaa. Jotain josta voin nauttia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti