Heipat ja hyvästit

Tein nyt r-testin, ettei tarvitse ostaa uutta lutinuspakettia enää. Ei näkynyt pregnyl (7 päivää viimeisestä 2500 IU:n pistoksesta) eikä näkynyt mitään muutakaan (10 ml herkkyys testissä).
Mulla ei ole muuta niin mielenkiintoista elämää, että keksisin tänne kirjoitettavaa kuin korkeintaan kerran vuodessa. Ellen sitten ala kertomaan yksityiskohtaisesti jokaisesta vastoinkäymisestä mitä elämä ihan lapsettomuuselämän ulkopuolellakin antaa.
Minä poistun takavasemmalle nuolemaan haavani umpeen.
Kuten tuosta sivun oikeasta palkista huomaa niin se on  se noin 20 % mitkä jää lopulta lapsettomiksi hoidoista huolimatta. Joidenkinhan siihenkin täytyy jäädä, että saadaan tilastot aikaiseksi. 

pp11

tuhruttaa...

ei enää

Jokohan se riittäisi? Joko nyt saan lopettaa? Viikko on ollut aivan älyttömän kauhean hirveä ja tuntuu vain pahenevan loppua kohti. PP10:ssä mennään ja  "oireet" noudattelevat edellisen hoidon sapluunaa, tissikipuilun puuttumista lukuun ottamatta. Ja tämä hormoonien pumppaaminen on ihan pyllystä. Pää on ihan turta, kroppa on ihan turvoksissa, alapää valuu lutinusmömmöä. Eilen alkoi aamusta pääkipu joka tuntuu jatkuvan. On sellainen olo, niin kuin kroppa olisi jonkinlaisessa myrkytystilassa: heikottaa, sattuu, ahistaa. Miksi ihmisen pitää ihan vapaaehtoisesti työntää itseensä kaikenmaailman mömmöt? Kun niistä olisi edes jotain apua, mutta jos jotain ei ole tarkoitettu tapahtumaan niin miksi niin tapahtuisi. Peikot ovat saamassa voiton sodassa, kun viimeiset mansikat värjäytyvät mustaksi...  

toinen

Meillä on meneillään toinen pas-hoito nyt. Jotenkin ei kyllä enää nappaa koko touhu. Syksyn mustimmat kelitkin alkavat olla kohta käsillä, joten toisaalta tämä osuu ihan passeliin aikaan. Ärsyttäisihän se, jos olisi aivan huippu kauniit ilmat ulkona ja mieli olisi musta kuin lumikin tukka. Kaikki loskapaska vain samaan kasaan. Sitten uusi nousu ja uudet tuulet.

Minulla on alkanut ärsyttää miehen toiveikkuus hoitojen suhteen. Ja erilainen suhtautuminen tähän asiaan tuntuu siltä, että menemme kauemmaksi toisistamme. Yritän kuitenkin osata käyttäytyä, enkä liikaa lytätä toisen toiveita. Mutta jotenkin en jaksa hormooneita täyteen pumpattuna kovin alkaa teeskentelemäänkään, että oikeasti yhtään enää uskoisin meidän mahdollisuuksiin lisääntyä. Olen aika hemmetin väsynyt tähän kaikkeen ja haluaisin keinolla millä hyvänsä pois tästä veneestä.
Minusta tuntuu, että en pysty alkaa rakentamaan omaa lapsettoman ihmisen identiteettiä, kun toinen tuossa vierellä toiveilee vielä. Ehkä minäkin toivon. Mutta en enää jaksaisi enkä haluaisi toivoa. Toivominen on tuhoavaa.

Tähän hoitokertaan muutetaan vähän lääkityksiä. Keltarauhashormoonitoimintaa yritetään nyt tukea lutinuksen lisäksi pregnylillä.

Olen elänyt ja suunnitellut omaa elämääni aivan, kuten hoito ei onnistuisi. Hakenut uusia työpaikkoja yms. Parhaat keinot selvitä lapsettomuudesta löytyvät kuitenkin siitä muusta elämästä. Ja tässä vaiheessa koitan kyllä fokusoida itseni sitä kohti. Tuntuu, että tämä hoito on vain välttämätön paha, mikä pitää miehen takia vielä käydä läpi. En minä enää usko onnistumisiin. En yhtään.

Haavat

Sinä olet jo jotenkuten sopeutunut vuoden aikana siihen, että sinulla on työ ja harrastuksia. Käytät oman aikasi terveyden kohentamiseen. Aika menee soljuen päivästä toiseen. Kokeillen erilaisia konsteja mikä ruokavalio sopii, mikä liikuntalaji sopii, millainen elämänrytmi sopii uuden sairauskaverin kanssa. Siinä se hurahtaa. Kokee alamäkiä, kun tullaan takapakkia hyvinvoinnissa. Mutta etupäässä vointi on parantunut. Paino ei ole tippunut, mutta muokkautunut kuntosalilla käynnin seurauksena. Hikiliikunta tuntuu hyvältä. Hyvä ruoka tuntuu hyvältä (aina seuraavaan aamuun asti, jolloin suoli ilmoittaa, että virhevalinta - palaahan tyttö ruotuun). Sillätavoin kulunut vuosi on mennyt. Etsiessä uudenlaista tapaa elää. Sopeutuessa uudenlaiseen elämään.

 

Aina välillä on miettinyt, että olisihan se lapsi mukava lisä tähän kaikkeen. Ja meillä olisi kyllä paljon hyviä juttuja annettavaksi ja yhdessä koettavaksi pienen ihmisen kanssa. Mutta toisaalta elämä ilman lapsia on ihan jees. Se on aika vapaata, muttei kuitenkaan huoletonta. Koira asettaa melkein isommat rajoitteet kuin lapsi. Monesti koiran kanssa ei voi lähteä ulkomaille eikä koiria voi ottaa mukaan elokuviin tai kauppaan. Toki koiruliini pärjää muutaman tunnin yksinkin. Koirassa kaipaa vain sitä, että se joskus oppisi sanomaan, mikä siitä tuntuisi mukavalta ja mitä haluaisi tehdä. Vaikka osaahan tuo meidän karvapallo kyllä ainakin herkkuja tulla pyytämään. Lienee seura tehnyt kaltaisekseen, syömisestä tulee kiva ja onnellinen olo. Ja hyvästä hikilenkistä. Ja kuinka monen teini-ikäinen tulee edelleen ulko-ovella häntäheiluen riemusta vastaan, kun tulet kotiin. Koira on aina yhtä iloinen, kun tulet kotiin. En tiedä johtuuko ilo siitä, ettei tarvitse enää olla yksin, vai siitä, että silloin koira tietää saavansa ruokaa. No ihan sama. Hirmuisen iloinen se aina silti on. Ja siitä tulee aina yhtä mukava fiilis itsellekin. Eli minulle ja meille tuo koira on antanut iloa elämään niin paljon, että lapsenkaipuu on alkanut haalistua. Ihmisolennon kiitollisuus on kyllä erilaista ja ehkä ihminen ja koira eivät lopulta ole vertailukelpoisia. Mutta meille tuo koira on kultakimpale. Ja tulee kohdelluksi paremmin kuin moni lapsi maailmalla.

 

Silti molemmat halutaan katsoa tuo luovutushoito loppuun. Jo taloudellisistakin syistä. Siihen on laitettu hirmuisesti rahaa. Olisi tavallaan tyhmää heittää kortit ilmaan vain sen vuoksi, että alamme kypsyä ajatukseen kahdestaan. Ja vaikka sitä kypsymistä on hiljalleen tapahtunut ja tapahtuu päivä päivältä lisää, jokainen hoitokerta on vanhojen haavojen auki repimistä. Toiveet nousevat hormoonihuurujen myötä pinnalle ja samoin pettymykset tuntuvat kerta kerran jälkeen karvaammilta. Jos vielä uskoit siihen, että vika ei ole sinussa vaan sinun munasoluissa. Jos ne hyväksi todetut munasolutkaan hedelmöittyneenä eivät halua kiinnittyä, niin syyllisyys ihan vyöryy tsunamina kohti. Matto vedetään alta, vanhat haavat repeytyvät auki ja suolaa kaadetaan ämpäritolkulla niihin. Kunnon ryminällä pohjalle takaisin. Kyllähän se pienen ihmisen voimat vetää loppuun.

Yhden viivan kirous

Minä olen sitä mieltä, että kaikista vaikeinta raskaaksi tulemisessa on saada siihen testiin ne kaksi viivaa ja saada ne pysymään siinä testissä.  En ole jaksanut tänne kirjoittaa, enkä oikein jaksa nytkään. Mutta olen pitänyt omaa päiväkirjaa eri "oireista", joita lutinukset tai progynovat tällä kertaa saivat aikaan.


Kp18: alkionsiirto (3-päiväinen ja 5-soluinen topalkio, kohdun limakalvo 10 mm)


Kp19(pp1): rinnat kipeytyy, turvotusta, tuhrua


Kp20(pp2): rinnat kipeät, lämmöt ylhäällä 36,8, turvotusta, väsymystä


Kp21(pp3): rinnat vähemmän jo kipeät, mahassa nippailee, turvotusta, väsymystä


Kp22(pp4): rinnat edelleen vähemmän kipeät, mahakipuilua, turvotusta, väsymystä


Kp23(pp5): turvotus vähenee, rintojen kipu vähenee, tuntemukset mahassa vähene ja lämmöt alenee


Kp24(pp6): aika normaali olo, ei turvotusta, ei rinnat kipeänä, lämmöt 36,5, väsymystä, mieliala maassa, iho tuntuu kylmältä


Kp25(pp7): ei turvotusta, lämmöt 36,4, iho tuntuu kylmältä, ei rinnat kipeänä, negatiivinen raskaustesti


Kp26(pp8): menkkakipuja, ei turvotusta, lämmöt 36,5, iho tuntuu kylmältä, rinnat tuntuu koskettaessa, mutta eivät ole kipeänä


Kp27(pp9): menkkakipuja, illalla pientä turvotusta, lämmöt 36,5, iho tuntuu kylmältä, rinnat kipeyty hetkeksi enemmän, kuumia aaltoja


Kp28(pp10): menkkakipuja, mutta vähemmän kuin eilen ja toissapäivänä, yks kolmen sekunnin viiltävä kipu tuntui illasta, iho tuntuu kylmältä, lämmöt 36,6 aamusta ja illasta 36,8. Rinnat ei juurikaan kipeänä päivästä, illasta hieman enempi tissikipua, maha vähän turvoksissa. Raskaustestissä (mielikuvituksen aikaansaama?) varjo.


Kp29(pp11): aamulämmöt 36,8, rinnat taas vähempi kipeänä kuin eilen. Vähäistä turvotusta alavatsalla. Vähäistä menkkakipua


Kp30(pp12): aamulämpö 36,7, tissit tuntuu, ei kipeät. Vähäistä turvotusta, r-testiin haalean haalea haamu, alavatsassa ajoittaista nippailua


Kp31(pp13): aamulämpöä en mitannut. Illalla 36,5. turvotusta ei ole yhtään, tissit ei juurikaan enää kipeät, ei menkkakipuilua lukuun ottamatta yksittäisiä viiltäviä jomotuksia ristiselässä.


Kp32(pp14): tänään. aamulämpö 36,7, tissit tuntuu, ei kipeät. Ei turvotusta. Raskaustestit puhtaasti negatiivisia (25 ml rfsu ja 10 ml onestep). Lutinukset näyttää pitävän lämmöt ylhäällä, menkat poissa ja tissit vähäsen kipeenä. Illasta alkoi ne ihan oikealta tuntuvat menkkajuilinnat.


Kp33(pp15): aamulämpö 36,8, ei turvotusta. Kylmää hikeä pukkaa.

Kp34(pp16): virallinen testipäivä - negatesti ja menkat alkoikin aamupäivästä jo.

Usko, toivo ja rakkaus

Tuttavapariskunta sai pienen ivf-ihmeen vähän aikaa sitten. He sanoivat, että usko meni jo, mutta toivoa oli vielä.
Ryhdyin pohdiskelemaan taas tuota usko, toivo, rakkaus -trilogiaa. Ensin tässä lapsettomuudessa tosiaan lähtee usko. Usko jumalaan, usko ihmisiin, usko itseensä, usko ihan kaikkeen. Sitten lähtee toivo. Pimeää on ja ankeaa. Kunnes elämästä alkaa löytämään jotain muuta kuin lapsettomuuden. Se löytyi ainakin minulla vasta sitten, kun toivokin oli kokonaan mennyt. Minä en enää toivo, mieheni toivoo.  Ja minä kai sitten enää vain rakastan. Haluan yrittää, koska mieheni toivoo. En niinkään toivo enää hoitojen onnistumista (se toivo kuoli ajat sitten), mutta toivon, että voisin antaa miehelleni oman lapsen. Hän kun ehkä vielä jopa uskoo, ainakin toivoo.

Tässä kypsyttelen ajatusta hoidon aloittamisesta... ehkäpä kohta jo uskaltaa. Va! ikka ei usko, eikä liioin toivo - niin onhan se isku päin naamaa jokatapauksessa jos/kun siirron jälkeen vuoto alkaa.  Onhan se! Eli onko minullakin siis vielä jossain elämässä toivonmurunen? Ainakin poljen sen suohon, jos pyrkii pintaan.

Hyviä kesäpäiviä! Nautitaan niistä täysillä! <3

poimulehti

Lainaus 1:  "Poimulehti on kansanperinteen mukaan naisten rohto. Se erityisesti tukee naisen hormonaalista toimintaa ja tasapainottaa PMS-oireita."  
Lainaus 2: " Poimulehdissä on runsaasti parkkiaineita, jotka vaikuttavat limakalvoja supistavasti parantaen mm. ripulia ja ehkäisten verenvuotoja. Kasvin eteerinen öljy yhdessä parkkiaineiden kanssa vaikuttaa lievästi kouristuksia laukaisevasti ja tulehduksia parantavasti."'

olen tässä koittanut jatkaa taisteluani pms-oireita vastaan. Yleensä häviten kuusi - nolla. No äläkös kekasin tuon poimulehden tuossa pari viikkoa sitten, kevään puhjetessa kukkaan ja kaikenlaisten kasvien tunkiessa lehtiään mullasta. Olenpa sitten pari viikkoa työntänyt päivittäin 10-15 poimulehteä pirtelöön ja katsonut mitä tapahtuu. 

Kokemukseni poimulehdestä: Turvotus vähenee hiukan.  Munasarjoissa tuntuu lievästi samanlaista polttelua kuin clomikuurilla (aika paljon kivuttomampana toki). Ja nyt tässä menkkojen kynnyksellä (kp 26) pitkästä pitkästä aikaa tissit on ihan julmetun kipeänä. Portaat pitää mennä tissit kädessä alas ettei kovin tärähtele. Niin, että minun kokemukseni poimulehdestä on se, että jos haluat pms-oireisiin pientä vaihtelua niin poimulehtipirtelö rules. 

Suolen toiminnassa en ole huomannut suurempaa muutosta. Eli ei se ainakaan minun vatsaa kovettanut, ei tosin löysyttänytkään enempää onneksi. Taidan pysytellä ihan lääketiedelääkkeissä vielä tuon colitikseni kanssa. 

varovaisia askeleita

Hiljalleen tuntuu, että alan kasvamaan ajatukseen lapsettomasta elämästä. Vaikka meillä ne 5 alkiota siellä pakkasessa odotteleekin, niin musta ei tunnu yhtään siltä että edes haluaisin koittaa siirtoa. En oikein osaa sanoa, että pelkäänkö epäonnistumista vai onko tämä vain yhden aikakauden ja tarinan loppu. Sisällä jossain vain tuntuu niin vahvasti, että tämä lapsettomuus alkaa olla nähty ja olisi ehkä jo aika kääntää uusi sivu. Sivu, jossa elämään kuuluu uran kehittämistä, itselle sopivia ihmisiä ympärille, maisemia, joita haluaa nähdä aamulla herätessä ja hyvää treeniä ja hyvää ruokaa. Pohdiskelen tällä hetkellä kovasti, että mitä minä oikein haluan. Ja haluanko olla onneton päivästä toiseen. Haluaako kukaan? Olen vain ollut niin kauan, etten oikein tiedä, mitä olisi elämä ilman onnettomana olemista.
Joka tapauksessa kerään voimia uuden elämän alkuun. Ja näin kesänkorvalla koen toiveikkuutta. Ehkä minä vielä pystyn.

se tunne

,kun pitkän harkinnan jälkeen päätät kertoa jollekulle 12 vuoden lapsettomuudesta. Sitten saat vastaukseksi, että: "mä tiedän miltä susta tuntuu, mekin jyystettiin tota neljättä tosi monta kuukautta".
Huoh.

anemia + muuta pikku häikkää

Ahdistaa. Veriarvot heittää vieläkin apinanpyllyä. Anemia vaivaa, vaikka rautaa on pystynyt syömään ja olo on kohentunut.
Suoli on toiminut kohtalaisen hyvin.

Mutta trombosyyttien jatkuva kohoaminen huolestuttaa. Onko järkeä edes haaveilla siirrosta, jos trombot on jatkuvasti koholla. Keskenmenojen riski on googlen mukaan suurentunut.

ei mitään uutta auringon alla...

Tuli vain jokin tarve kirjoittaa, vaikka edellisestä postauksesta on (vain) kaksi kuukautta. Elämä on pysähtynyt. Tuntuu, että maailma on pysähtynyt. Ja tuntuu, että tuo kaksi kuukautta on ollut vuosi.
Toisaalta pysähtyneisyys on ihan kiva asia. Eipähän hyppele peikkoja pusikoista harvase päivä riesoiksi. Mukavan seesteistä on.
Tosin muutosten tuulet puhaltavat idästä. Monet asiat tulevat muuttumaan tulevien kuukausien aikana. Työpaikka, paikkakunta,  asunto. Ehkä tämä seesteisyys on vain tyyntä myrskyn edellä.

Olen yrittänyt tässä tauon aikana keskittyä itseeni ja omaan hyvinvointiin. Saada vähän kiloja pois ja kasvattaa hiuksia. Molempia melko huonolla menestyksellä.

Olen opetellut uudenlaista ruokavaliota colitiksen takia. Täydellinen ruokapäivä olisi seuraavanlainen:
6:00 aamulääke
7:00 aamupuuro
9:00 rahka ja mehukeitto + tee
11:00 lounas: kanaa, vihanneksia, riisiä
13:30 tee/kahvi + banaani
14:00 päivälääke
15:30 kanaa, vihanneksia, riisiä
18:00 rahkaa, mehukeittoa, marjoja/hedelmää, leseitä  tai jotain muuta pirtelöksi
20:30 rahkaa, mehukeittoa, marjoja
22:00 iltalääke
Vaan ainahan tuosta tulee lipsuttua.. Mutta joka aamu komennan itseni aloittamaan uudestaan. Vaikka todennäköisesti epäonnistun jossain vaiheessa sitäkin päivää.. Tuolla sapluunalla maha voi tosi hyvin. Pystyin sitä noudattamaan viikon.. ja silloin pyyhki suolen kanssa tosi hyvin. Ei ollu pieruja, eikä löysää ulostetta.
Nykyisin on normaali olotila, että vatsa on edes aivan vähän kokoajan turvoksissa. Olen jo ymmärtänyt, että se on nyt näin. En enää edes unelmoi normaalista terveestä mahasta. En edes tiedä voiko sitä saada enää.
Pienillä annoksilla yrittänyt mennä. Huomannut, että suolisto tykkää, kun syö usein ja vähän. Sitten juon vettä vähintään 2,5-3 litraa päivässä. Välillä koitan sekoittaa jotain vitamiiniporeita nesteeseen, etten liota itse itseäni liiaksi sisäisesti.
Seuraavia tuotteita yritän vältellä parhaan kykyni mukaan:
- hiilihapolliset juomat
- ruisleipä
- kahvi (ei muuten ole vielä kertaakaan mennyt päivää ilman kahvia) - ja aina närästää
- punainen liha
- kovin rasvaiset jutut
- tuoreet kasvikset
- omena
- pähkinät, siemenet (vain vähän voi näitä)

PMS-oireita vastaan olen hyökännyt tuplaamalla magnesiumin ja b-vitamiinin päivittäiset pillerit. Tuntuu, että auttaa (tai sitten vain kuvittelen).

Rautaa olen ensimmäisen kerran 15 vuoteen saanut pysymään sisällä!! se on iso juttu se. Miksi ihmeessä, en aiemmin ole tajunnut, että sitä voi ottaa nestemäisenäkin (pahaa on vaikka olisi kuinka hedelmäistä makua). Ja että sitähän voi ottaa joka kolmas päivä.. eikä joka päivä ettei maha mene sekaisin. Tuntuu, että pitkästä aikaa en ole sellainen viimeisillä voimillaan kuilun reunalla roikkuva aave, vaan että minulla on pikkuisen energiaa tehdäkin jotain. Ei vielä kovin paljoa silti. Pikkuhiljaa.

Parisuhde voisi voida vähän paremmin. Vaan niinhän se voisi aina. Harkittiin parisuhdeterapiaakin lukkojen aukaisuun, mutta sitten se ajatus hautautui johonkin. Ehkä sen voisi kaivaa sieltä. Aina olisi hyvä päästä puhumaan, jos muuten on lukkoja.

Ja sitten se lapsettomuus. Edelleen tauolla. Ja parhaani mukaan teen elämästäni elämää ilman lapsia. Pyrin nauttimaan jokaisesta päivästä. Enkä liiaksi enää elä toiveille, vaan elän itselleni antaen konkreettisia kivoja asioita.