sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

kp 9

Tein pelottavan huomion itsestäni. Enkä haluaisi sitä ääneen sanoa, mutta joskus kai se on sanottava. Minusta on tuntunut vuosi keskenmenoni jälkeen eli vuodesta 2008 saakka, että en minä koskaan tule omaa lastani kantamaan. Se tunne on vain vuosien saatossa vahvistunut. Enkä osaa selittää miksi minusta tuntuu siltä. Yritän vain sydän verillä hyväksyä sen asian. Ja se pieni osa minua haluaa yrittää nuo hoidot, mitä on tarjolla. Tuskaisesti taistellen. 

2 kommenttia:

  1. Kirjoitin sulle edelliseen postaukseesi eilen pitkän tekstin, ja sitten kännykkä teki tepposet ja teksti vaan hävisi johonkin. Kirjoitin nimenomaan siitä 'tunteesta'. Hassua, että postasit nyt juuri samasta aiheesta.

    Mulla on samanlainen tunne. Ollut aina. Muistan jo nuorempana sanoneeni ystäville, että haluisin kolme lasta, jos ylipäätään niitä saa. Niitä ei välttämättä saa. Tiesin e-pillereidenkin aikaan, että kaikki ei ole kunnossa.

    Mutta miten selität tuon lääkärille? Tunteen, että kaikki ei ole kunnossa. En osaa sitä itsellenikään pukea sanoiksi.

    Sanotaan, että hoitoihin ryhtyvällä pitäisi olla uskoa ja toivoa mukana. Aloitin eilen ne clomit ja mulla ei ole kyllä yhtään uskoa niiden tehoon. Kun vaan on se hiton tunne, josta ei pääse eroon.

    VastaaPoista
  2. Toivon, että olet ajatuksinesi väärässä, toivon tosiaan! Laitoin ylös, Kohtalolle/Jumalalle/universumille pyynnön, että tälläkertaa (vaikka sitten omin avuin) yksi tähti tuolta taivaalta lähetettäisiin maan päälle elemään ja ilostuttamaan teidän elämää. Ettei yksi tähti menisi taas väärään osoitteeseen, sellaiseen, jossa tähti sammutetaan ihan liian aikaisin.

    Toivottavasti plussaat ja toivottavasti jaksat ja toivottavasti saat sen oman tähden.

    VastaaPoista