Sain jokunen aika sitten soiton ystävättäreltäni. Hän kertoi kuulumisiaan ja siitä, kuinka vuoden yrittämisen jälkeen olivat onnistuneet tulemaan raskaaksi. Hän oli vilpittömän huolestunut siitä, ettei raskaus ollut alkanut kuukausien yrittämisen jälkeen ja kuinka he olivat suunnitelleet tutkimuksiin menemistä.
En pystynyt kertomaan omasta 9 vuotta kestäneestä lapsettomuudestani. Koen olevani aika yksin tämän asian kanssa. En jaksa kertoa oikein kenellekään, koska tuntuu, että kukaan ei todella ymmärrä, kuinka joudun itseäni muuttamaan tämän asian vuoksi. Enhän minä tätä valinnut. Enkä osaa enkä halua vatvoa asiaa, ainakaan sellaisten kanssa, jotka tulevat raskaaksi ennemmin tai myöhemmin. Minulla ei siinä suhteessa ole mitään yhteistä sellaisen ihmisen kanssa. Ja siksi minä kirjoitan ja puran tänne. Saan asiat pois omilta harteiltani. Ja täällä on aivan liian paljon muitakin samassa tilanteessa olevia...
Toinen vuosi yrittämistä on kuitenkin pahin. Kun vuoden yrittämisen jälkeen ei ole onnistunut, niin sitä tajuaa, että jotain epänormaalia varmastikin on olemassa.
Olen kuitenkin autuaasti unohtanut tuon ensimmäisen vuoden tuntemukset. Ja sen kuinka voimakasta se pettyminen kerta toisensa jälkeen olikaan. Silloin kun sitä odotti ja toivoi niin niin paljon joka kuukausi.
Tavallaan sitä toivoo nytkin, mutta elämän realiteetit on sen verran monta kertaa iskeneet päin naamaa, että enää ei halua valehdella itselleen sen vielä onnistuvan joskus. Pettymykset on näin helpompi jaksaa.
Haluankin tänne kirjoittaa näkösälle, että lapsettomuuden odotukset haalistuvat useiden vuosien jälkeen. Minulla taitekohta, jossa aloin etsiä elämääni iloisia asioita muusta kuin lapsista, taisi olla jossain siinä 5-6 vuoden kohdalla. Sen jälkeen suru on on laimentunut huomattavasti. Lapsettomuudesta on tullut osa minua. Ensimmäiset vuodet ovat niin kipeitä ja vaikeita. Kun siitä selviää, niin selviä monesta muustakin asiasta? ainakin näin haluan itselleni uskotella.
Oman identiteetin muutos on äärimmäisen hidas prosessi. Ja vieläkin teen töitä etsiäkseni uutta minua. Samalla etsin itselleni uusia ihmisiä ympärilleni, joiden maailmankuva sopii paremmin omaani. Surullinen olen siksi, koska omien vanhempieni silmissä en ole mitään, koska en ole tehnyt lapsia. Elämä määrittyy heidän maailmankuvassaan saatujen lasten kautta. Minun maailmankuvani määrittyy minun omien tekemisteni kautta.
Toi on muuten jännä miten sitä on näiden vuosien aikana muuttunut, vaikka sinänsä edelleen toivoo ja haluaakin lasta niin jotenkin se toive on haalistuntunut. Välillä toivon että moni teistä blogitutuista asuisi lähempänä että voisi livenä tavata.
VastaaPoistaMulla on sinäsä hyvä tuuri että nykyään kun tää hoitoshow on julkista ollut, niin vanhemmistani ja sisaruksista (ja kälystä) on tullut läheisempiä...jotenkin äitin kanssa löytyi ihan uusi yhteys tän myötä (pitänee ehkä omaan blogiin joskus tästä kirjoitella enempi) ja siskojen (ja kälyn) kanssa jotenkin muuttui suhde mutta parempaan.
Ja koska meitä ei voi määritellä lasten kautta, meitä ei voi määritellä...ehkä siksi meitä on vaikea lapsellisten ymmärtää, ollaan niin huikeita ihmisiä ;)
huikeita in deed! ;)
VastaaPoista