kp 17

kp 13

hmph.

Ovulaatiotesti:

Ja lämpö 36,2 (yleenstä on ennen ovulaatiota 35,9-36,0 ja nousee sen jälkeen 36,4-36,6)

Akupunktiokokemuksia: Eli mun kohtua särkee. Ei mitenkään älyttömästi, mutta silleen niinkuin joku puristaisi sitä kourassaan. Yleensähän tässä vaiheessa kiertoa jomottelee joko oikealla tai vasemmalla. Nyt jomottelua ei ole ollut yhtään.. paitsi tänään oikealla ja tosi "himmeänä".

Mutta oon tosi yllättynyt tosta noin haaleasta viivasta ovulaatiotestiin. Olin kuitenkin virtsaamatta sen 5 tuntia, että ei pitäisi olla kiinni siitäkään. Eipä auta kuin jatkaa testailua.

kp 10

Tänäänhän oli sitten se toinen akupunktiokerta. Pakko se on  myöntää, että ei se aivan "ei-mitään" ole. Mun kestojumi lapaluiden väliltä on löysänny niin, että mulla kääntyy pää vihlasematta heti johonkin! Varmaan eka kerran vuoteen. Kiva, että edes hartiat aukeaa (kun hoito kohdistuu kai ensisijassa kuitenkin lapsettomuuteen).

Eilen olin illasta ihan tööt. Ei jaksanut tehdä yhtään mitään. Maha turposi ja rupesi särkemään häpyluun alta. Vielä tänään aamustaki vähän. Kerroin tietty tuosta sille hoitajallekin, niin se ihmetteli noita oireita. Kuulemma kellään ei ole aiemmin tullut. Mä vaan naureskelin, että ihan normaalioire, kun olisi tökkässyt annoksen menopuria napaan. Tästä keskustelu fsh:n kautta follikkeleihin, joista tää hoitaja kysyi, että mitä on follikkelit. Tuli ihan hassu olo. Eikö kaikki tiedäkään mitä on follit (saati terveydenhoitoalalla oleva ihminen).. Sehän on melkein yhtä tuttu sana kuin peruna =) Sitä välillä unohtaa sen, että lapsia tehdään yleensä muulla tavoin kuin folleja stimuloimalla. Noh.. tällaseksi sitä tulee vuosien lapsettomuuden jälkeen. 

kp 9

Akupunktiokokemus: Päätä särki sinne mennessä ja päätä särkee vielä nytkin. Eli ei apua siihen.

Mutta sitten siihen mystisempään hommaan. Eli tietty kerroin tästä lapsettomuudesta ja tulevista hoidoista yms. eli pistely ensisijassa fokusoitui sitten kai noihin pisteisiin. Pistely itsessään ei tehnyt yhtään kipeää. En aina edes huomannut, että minuun oli taas tökätty yksi neula lisää. Hoidon jälkeen oli hiukka hömelö olo. Ja sitten se ihmejuttu: Mun maha turpos samalla tavalla kuin muhun ois tökätty annos menopuria ja munarakkulat rupesi jomottelemaan. Ja ennen tuota iltapäivän sessiotahan olin ihan turvoton ja normaali.. autuaan tietämätön edes kiertopäivästäni.

Kotona kun katsoin mahasta mihin neuloja oli pistelty, hämmästyin suuresti että mahasta löytyi sellainen pieni sormenpään kokoinen kohta jossa oli useampi reikä. Olisin voinut vannoa että niitä neuloja pistettiin kämmenen kokoiselle alueelle, koska siinä maatessa tuntui, että joku olisi puristanut neljällä sormella mahasta kiinni. Aika ovela juttu.

Hoitaja oli kamalan toiveikkaan oloinen, että mut saadaan raskaaksi ennen maaliskuussa alkavia ivf-hoitoja. Noh.. sepä ei tiiäkkään mitä minä tiiän. Mun raskaaksi tekeminen kun ei mene ihan niinku strömsössä. 

kp 2

Kävin vaan kertomassa. Ettei tarvi ihmettä odottaa.

kp 23

Meninpä ja tohelsin työpaikan portaikossa.. Jätin pari askelmaa astumatta, ajattelin vissiin osaavani lentää, mutta en sitten ollutkaan enkeli. Jalka tuli ilmeisesti väärässä kulmassa maahan, kun ei kärsi astua paljon yhtään. Pitää varmaan käydä huomenna näyttämässä lääkärille, jos kävely on kinkkaamista huomennakin... ja minä kun olisin vain pienen hetken halunnut olla enkeli.. no olinkin.. siipiä vaille vain.

Lapsettomuuskin taas "etenee" johonkin suuntaan. Maaliskuun alussa alkaa sumuttelut. Eli hoito siirtyi sopivasti kahdella kuukaudella. Tentti on juuri saatu tehtyä siihen mennessä.

Eli mulla on tosiaan lääkityksenä suprecur ja puregon.. annostuksesta ei ole hajuakaan. Onko jollakulla kokemusta noista kahdesta?

kp 19

Sitä on niin sulkeutunut tähän lapsettomuuteen, että ei edes huomaa sitä kuinka elämä menee eteenpäin.. 
With or without you.

Tähän elämään tuli nyt pysähdyksen paikka. Isäpappa vietiin pimpulanssilla leikkaukseen. Lapsettomuus tuntuu tällähetkellä niin vähäiseltä. Tästä kuitenkin selvinnee hengissä. Muuttuneena, katkeroituneena ja pohjia myöten surullisena - mutta elossa. Kaikesta ei selviä. Olen viime hetket nyt vain miettinyt, miten voisin käyttää elämäni paremmin. Vaikka en lapsia saisikaan. Rakkaimmille ihmisille pitäisi antaa enemmän aikaa, eikä käpertyä yksin murjottamaan elämän pahuutta. Helpommin sanottu kuin tehty.

kp 16

kp 14 ovuulaatiotesti näytti positiivista. Tänään lämmöt oli sitten sen 36,6. Eli varsin normaali kierto.

Kulunut vuosi näyttää niin mustalta monen blogikaverin kirjoituksissa. Ei se mitenkään auringonnousua ja onnenhekumoita ole täälläkään ollut, mutta se vain tekee niin kamalan surulliseksi havaita, että minun lisäkseni niin moni moni muukin muistaa tästä vuodesta lähinnä vain sen pettymyksen. Minulle tämän vuoden loppuyhteenveto samansisältöisenä on siis nyt yhdeksäs. Kunpa voisin luvata kanssasiskoille, että tuska helpottaa ajan saatossa. Vielä enemmän toivon, että kaipaavan sylit tulisivat täytetyksi, oli se täyte sitten ihan mitä tahansa.

Olen kai ehkä jo lakannut toivomasta - siinä sanan varsinaisessa merkityksessä. En oikeastaan ole toivonut enää aikoihin mitään. Voisin kai ajatella oman filosofiani olevan lähinnä sitä, että minulla on päämäärä (jonka olemassaolon yritän tietoisesti kiistää, jotta lieventäisin pettymystä). Päämäärän vuoksi teen tarvittavat toimenpiteet, mutta uskoa päämäärän toteutumiseen ei juurikaan ole (tai sekin on peittynyt suojelumekanismin sisään). Jäljelle jää siis rakkaus? Rakkaudestako minä ilmeisesti sitten ammennan voimani tähän kaikkeen. Kummallista kyllä (jos vain tietäisitte, kuinka antiromanttinen olenkaan).

Uutta aikataulutusta ei klinikalta ole vielä tullut. Aina hetkittäin se on käynyt mielessä, mutta lähtökohtaisesti haluan tietoisesti pyrkiä elämään ihan kaikelle muulle kuin lapsettomuudelle. Se ei lähde minusta pois. Se on tavallaan jo imeytynyt joka soluun kiinni niin tiiviisti, etten juurikaan enää edes huomaa olevani lapseton. Menee joskus jopa puoli päivää, etten muista haluavani lasta. Ja joskus menee useita päiviä, etten muista olevani hoitojonossa.

Monista erinäisistä syistä nyt voin myöntää, että minusta tuntuu hieman stressaavalta. Johtuu varmasti valtaosin helmikuussa tulevasta jättitentistä, työjutuista, laihdutusjutuista, hääjutuista, ihmissuhteista yms. Ja toki myös taustalla lapsettomuudesta. Äitiltä peritty migreeni tuntuu nyt orastavan. Nytkö se perintömigreeni puhkeaa? Ja tähän tyyneyden sekamelskaan minä lopetan vuoteni samalla etsien netistä sopivaa hierojaa tai ehkä jopa akupunktiohoitajaa. Olisihan se jotain uutta ja kokeilemisen arvoista?

Onko kokemusta akupunktiosta? Ihan vain rentoutumiseen… Haikaraa neulaset tuskin saavat lentämään meille.

kp 9

Joulu. Tai oikeastaan se on vain tiistai.

Toissapäivänä olimme saunassa miehen kanssa, ja minulle tuli taas se tunne, että pilaan hänen normaalin tulevaisuuden (siis sen, että lapsista puhuminen sukulaisten kanssa ei saa aikaan pistoa sydämessä, tai että voisi ihan normaalisti käydä sukulaisten luona kylässä ja elää sitä yhteiskunnan luomaa ideaalimallielämää, jossa on pari lasta siinä kylkiäisenä kaiken muun lisäksi). No meillä on se kaikki muu, muttei noita lapsia ja vaikka diagnoosimme onkin selittämätön lapsettomuus, niin minä ehkä ainakin näkyvämmin syyllistän tästä lapsettomuudesta itseäni.

Eilen puolestaan kävimme miehen sukulaisissa kylästelemässä ja siellä vanhempi mieshenkilö oli aivan innoissaan tulevasta ensimmäisestä lapsenlapsestaan. Sitten se siinä taivasteli itsekseen, kuinka nykyisin nuoret yhä vanhempana ryhtyvät lapsentekopuuhiin. Mies koitti vaivaantuneena myötäillä niin-kommenteilla ja minä olin vain ihan hiljaa.

Sen sijaan, että olisin ollut vittuunut sukulaisvierailuun typerien lapsenlapsikeskustelujen vuoksi (vaikka olin vähän kyllä sitäkin) enemmän minusta tuntui, että olemme tämän lapsettomuuden kanssa yhdessä samassa sopassa. Samassa veneessä. Enkä enää ole ihan yksin ja ulkopuolinen. Nyt olemme ulkopuolisia yhdessä. Ja se tuntuu hyvältä. Kaiken tämän keskellä.  

kp 2

Nyt minä avaudun.  Ihan vähän ja turhista asioista, mutta tässä tulee:

1. Sukulaiset. Tässä ei niin kauan aikaa sitten, sukujuhlissa sain parilta sukulaistätyliltä perinteiset utelut, että koskas teille tulee lapsia. Ja koska ilmeisesti olen muita vähä-älyisempi, koska en niitä lapsia ole vielä tähän ikään mennessä hankkinut, niin sainpa vielä kommentin: "Kyllähän niitä nyt pitäisi hopusti alkaa tekemään, sinäkin kun olet jo tuon ikäinen. Kohta et enää voi tehdä." ---Kiitos informaatiosta rakkaat sukulaiseni. --> seuraus: Kumitin kolmen setän/tätin nimet ylitse meidän häitten kutsulistasta.

2. Mies ja Minä. Molemmat ihan hemmetin osasyyllisiä siihen, ettemme harrastaneet seksiä silloin, kun pikkuhousuihin lösähti ovulaatiolimat, vaikka olikin kiertopäivä 36. Siitä asti olen potenut ihan saatanallista syyllisyyttä siitä, että voi miksi miksi miksi me ei pupuiltu silloin. En muista koska mulla ois noin hienosti pysyny lämmöt ylhäällä melkein koko 2 viikkoa sen jälkeen. Joka ikinen nippaus ja saa vieläkin muistamaan, että emme pupuilleet silloin kun olisi pitänyt. Ja miksi tuo mies ei ole asiasta yhtään niin pahoillaan? Sen vikahan se kuitenkin puoliksi on.. ottais sitten edes puolet tästä syyllisyydentunteesta pois.

3. Kuukautiset. Ensin meinasin avautua tästäkin enempi, koska vuoto on ollut suhteellisen runsasta nyt pari päivää, mutta onneksi ne verihanat alapäässä alkaa hiipumaan. Ehkä tämä loppuu joskus sittenkin.

Kiitos ja anteeksi. Sitten taas katoan takaisin arkeeni. 

kp 1

...aivan "kellontarkasti", jos ei oteta huomioon että yhdet menkat jäi välistä. Sinällään ihan hyvä, ettei tarvitse kierron sekoilun takia ainakaan soitella hoitopaikkaan uuden ivf-hoitosuunnitelman laskemiseksi.

On muuten ihan hemmetin kipeet menkat tälläkertaa. 

kp 49

Nyt on tullut satunnaisia menkkajomotuksia selkään ja alavatsalle. Jokohan ne kohta...

kp 42

Paskat! En tee enää yhtään raskaustestiä. Nytten sitten vaan kiukutellaan ja odotetaan menkkoja.

kp 40

oon ollu sisäisesti niin kiukkunen, kun me ei harrastettu seksiä tiistaina kun tuli ovulaatiolimantapaista limaa. Mistä hitosta sen pystys tietämään, että kp 36 sulla on ovulaatio-- vai oliko oikeasti?
Musta on alkanu tuntumaan, että tässä kierrossa mulla on vain menkat jääneet tulematta. On ne jääneet tulematta kerran aikaisemminkin.. se oli silloin 14 vuotiaana kun ne menkat alkoi.. sitten meni kaksi kuukautta ennen ku tuli seuraavat. Eli ei kai tää nyt niin tavatonta ole.

Turvotusta on vain vähän. Alapäässä tuntuu pientä menkkamaista jomottelua, mutta ei mitään kovia. Lämpöjä en ole mitannut, koska mulla suututtaa toi, ettei me harrasteltu ollenkaan tossa kp 13 jälkeen mitään.Ovulaatiotesti lähti tummumaan silloin kp 12, mutta koskaan en selvää plussaa saanut siihen.

Ei mulla muuta, ku että tää on NIIN perseestä!

kp 37

menkkamaiset juilinnat tuntemuksissa. Kiva ku perse rupeaa vuotamaan aina, kun on reissussa. Huomenna alkaa ja huomenna reissuun.

kp 35

Tämä on taas näitä kiertoja.

Kai mua nyt rankaistaan, kun tempaisin loput hormoonipillerit ihan itsenäisesti naamariin, ettei tarvi heittää kalliita mömmöjä roskiin.

kp 15 tosiaan alkoi se hiivatulehdus ja kp 14 jälkeen ei olla seksiä harrasteltu. Odoteltu vaan menkkoja alkavaksi.

En tiedä mitä jälkiovulaatiota se nyt oikein puskee, kun limat on samanlaista venyvää munavalkuaista kuin oviksen aikaan. Lämmöt ei oo koko kierron aikana nousseet yli 36.2, tosin aika harvakseltaan niitä olen nyt mittonut. Ja aamusta tehty testi näytti negaa, mitäpä muutakaan.

En nyt sano, että hermot menee tän mun kroppani kanssa, mutta on se vähän raivostuttavaa odotella menkkoja alkavaksi, kun niiden tietää kuitenkin alkavan.

kp 22

Voi pojat tämä menee hyvin, ei paljon yhtään pms-oireita. Voin suositella. Vettä olen juonut sen 2 litraa päivässä. Ei paljon yhtään turvotusta, ei paljon yhtään ihme mielihaluja, ei paljon mitään kipuiluja. Minä tykkään. Ja mieskin sanoi eilen, että sekin tykkää. En kiukuttele kuulemma enää ihan mistä vaan ja kokoajan.

Päädyimme kuitenkin siirtämään tulevaa ivf-hoitoa. Helmikuussa oleva tentti on hirmuisen tärkeä tentti. Siinä ei oikein ole varaa kovin paljon sössiä, jos haluaa tiettyjä asioita tulevaisuudessa. Ja jotenkin minulla oli sellainen kutina, että jos punktiota tehtäisiin paria viikkoa ennen tenttiä, niin ehkä siinä on pääkopassa jotain aivan muuta kuin mitä olisi syytä olla.

Joku toinen pari pääsi meidän tilalle. Onnea ja voimia heille tuleviin koitoksiin. Meillä aika siirtynee parilla kuukaudella eteenpäin, mikä ei haittaa tippaakaan. Edelleenkin tuntuu siltä, ettei ole mikään kiire pettymään. Tiedän jo valmiiksi, että tuo hoitorundi tulee olemaan mulle henkisesti hirveän raskasta. Tai sitten vain maalaan etukäteen piruja seinille.

Hieman tästä muusta elämästäni, jotta blogissa olisi edes kerran jotain iloisiakin asioita kaiken ankeuden keskelle. Varattiin kirkko! Jei. Askel lähemmäksi adoptiohakemusta. Tosin onpa sinne matkaa vielä ihan reilusti, häihin siis. (Adoptioon varmasti vielä paljon pitempi). Olen ihan innoissani, kun saa katsella kaikkia ihanoita mekkoja ja hääkakkuja ja kortteja ja koristeita ja ihan kaikkea. Niin, ja onhan se hienoa tietty sekin, että tuon kaiken saa jakaa sen oikeimman  ja sopivimman ihmisen kanssa. <3 

kp 15

Ahhah. Eilen alkoi taas limakalvojen polttelu. Jep. Hiivahan se sieltä taas. Ja ihan omaa vikaa. Olen juonut noin kahtena iltana viikossa lasillisen kuumaa glögiviiniä. Ja syönyt suklaata. Ei se mulla muuta tarvi. Se on ehdoton nollatoleranssi tuon alkoholin suhteen, ja hyvin vähäisissä määrin karkkia, jos tahtoo pysytellä kutisemattomana alapäästään.

Eli voitte vain arvata, kuinka mielissäni olin, kun tähän aikaan kuusta pamahtaa pimpsloora raejuustolle, ja nyt kun olisi se suotuisin aika harrastaa seksiä. Vaan pitänee varmaan lohduttaa itseään, että jos se ei ole alkanut tähän mennessä, niin tuskin JUURI tämä kierto olisi se ratkaiseva kierto.

Noin kaksi kuukautta ivf-hoidon aloitukseen.. sieltä se lähestyy.

Asiasta mummon villahousuihin... olen ollut ilman kahvia nyt noin 6 viikkoa. Ja 3 viikkoa olen lisännyt veden juontia reilusti. Kappas kappas vain. Kaikenmaailman turvotus, ällötys, jomotus, kipuiluolot on vähentyneet ihan huomattavasti. Tähän vois melkein tottua, mutta onneksi tuo hiiva tulee muistuttamaan siitä, mitä on olla nainen.

kp 5

Ei, se ei johdu siitä, että olisin ylipainoinen. Kaksi kiloa yli ihannepainon ei tee minusta edes ylipainoista. Se johtuu jostain muusta. Minua ei ole tarkoitettu olemaan raskaana. Ei ole tarkoitettu synnyttämään. Ehkä minut oon tarkoitettu auttamaan jotakin lasta, jota joku ei halua. Kunpa tälle kaikelle löytyisi syy.

Vanhemmat ihmiset ovat sanoneet, että sen, miksi joku asia menee jollain tavalla, ymmärtää vasta vuosienkin jälkeen. Ymmärtääkö? Vai onko se vain pakko hyväksyä.

Tämä on taas hirmuisen vaikeaa ihmiselle, joka ei usko kohtaloon. Tai ehkä elämä yrittää tehdä minusta nöyrempää sen edessä. Ehkä minunkin olisi jo aika uskoa kohtaloon.

kp 2

Ei ehtinyt työreissun takia eilen kirjoittamaan, että kp 1, siinä on kuitenkin jotain enenmmän dramatiikkaa =) Mutta  näin täällä taas. ja taas ja taas yhä aina uudelleen.. En enää muista aikaa, koska olisin toivonut tai odottanut, etteivät menkat alakaan.

Ihmettelen lähinnä, että mitenhän niitä lapsia sitten tehdään? En vissiin osaa. 

kp 26

Toivosta. (kirjoittanut noin 12 vuotta sitten)

"Tähteni. Hohdokas siniinen tähteni. 
Missä olet? 

Vaikka yö olisi musta, ja muut tähdet loistavat. 
Minun tähteä vain näy ei. 
Se on niin pieni. Niin heikko. 
Kun muut tähdet loistavat vahvoina. 

Kun joskus näen tähdenlennon,
ja toiveeni toteutuvan toivon. 

Tiedän sen kuitenkin olevan kyynel, 
joka putoaa tähdestäni. 

Toivon aamua. 
Silloin en näkisi tähteni tuskaa."
 

kp 19

Minulla olisi kysymys teiltä, jotka olette jo ehtineet hoitoja menemään pidemmälle. 

Aina puhutaan siitä, ettei saisi stressata. Kuinkahan paljon tuo stressi tosiasiallisesti sitten voi vaikuttaa, koska meidän ensimmäinen punktio olisi ajoitettuna viikolle 6. Ja viikolla 8 olisi suhteellisen vaativa tentti. Mitä mieltä olette, onko tuosta tentistä enemmän haittaa vai hyötyä? Auttaisikohan se viemään ajatukset toisaalle? Tosin tentistä itsestään tulee aivan varmasti stressiä. 

Kierrossa mennään jo puolivälin paremmalla puolen. Ikävää muljuamista vasemmalla ja oikealla, mutta ei muita pms-oireita tälläkertaa. Vaan vieläpä niitä ehtii tulla. 

kp 14

Fhutumm! Siltä se tuntuu. Lapsettomuus noin konkreettisesti aika-ajoin. Kuten tänään, kun postiluukusta tipahti ivf-hoidon  ohjelma ja aikataulu.

Tätä minä tarkoitan blogini otsikolla. Elämäni on mansikkamaa. Siinä on ihan hyvä olla. Maa, joka on tumman sinertävä siksi, että kaikkea toivomaani en ole saanut, enkä ehkä koskaan saa. Peikkoja siksi, koska lapsettomuus tulee esiin kivien ja kantojen takaa aina ja aina ja aina, vaikken edes yrittäisi niitä sieltä huudella tulemaan.

No mutta siis nyt on aika ja nyt on hoito-ohjelma. KÄÄK. Siltä minusta nyt tuntuu. Iso kääk, oikeastaan. Tätä me halusimme, minäkin halusin. Eikö sen jonon pitänyt olla puoli vuotta? Miten se aika jo nyt tulee? Se tulee niin pian. Lapsettomuuden konkretia tulee elämään taas ja heti vuoden alusta.

Minua ei oikeastaan olisi harmittanut pitempikään tauko. Hoidot tekevät tästä lapsettomuudesta niin todellista, että siksi se on osittain raskasta kestettävää. Jos ei ole hoitoa, on toivo siitä, että no sitten hoidoissa voi onnistua. Entä sitten kun hoidot eivät onnistu? (heh, huomatkaa sanavalinta: Kun eikä jos) No pessimisti ei pety (uskoo ken haluaa).

No mutta siis näin meillä. Tammikuussa ensimmäinen ivf-hoito. Tänään kiertopäivä 14 ja olotilasta en osaa sanoa yhtään mitään. Ovuloin tai sitten en ovuloi. Viikon on maha ollut kipeä, jonka tietysti nyt ajattelen johtuvan endometrioosista, jota minulla ei ole edes todettu.

Sekavaa. Pitäisi olla iloinen, että pääsee jatkamaan hoitoja, mutta kauhunsekaisin tuntein mietin piikkejä, punktioita, hormoonihirviötä, kipuja, turvotusta, ja ihan kaikkea. 

kp 12

Miksi meidän pitäisi verrata itseämme toisiin? Miksi olisimme kateellisia? Onko elämää ilman kateutta?

Yhteiskunta asettaa ideaalimallin oikeasta tavasta integroitua yhteiskuntaan, mutta kuka sen yksilön näkökulmasta sanelee, mikä on oikein ja ideaalia juuri sinulle? Onko ihminen, joka ei pysty yhteiskunnan luomiin kuvitelmiin oikeasta elämästä, huono ihminen? En jaksa uskoa, että näin on.

Olen läpeeni kyllästynyt yhteiskuntaan ja mediaan, joka tiedottaa yhteiskunnan roolimalleista. Toisaalta kiitän mediaa siitä, että nykyisin tuodaan yhä helpommin esille ne luurangot siellä kaapissa. Luurangot, jotka osoittavat vain sen, että me olemme ihmisiä.

Mutta suurimmalle osalle ihmiskuntaa, luurangot tarkoittavat paheksunnan tarvetta. Miksi ihmeessä? Tähän tekisi mieli siteerata raamattua (Room 2:1), vaikka en kovin uskonnollinen olekaan, niin silti: "Se joka teistä ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven".

Noh, lapsettomuus tuskin on syntiä, mutta jonkunlainen luuranko se kuitenkin on. Jos kerrot siitä avoimesti, saat osaksesi lähinnä vain sääliviä katseita. Tosin utelut "No koskas teille" loppuvat kyllä kuin seinään.

Minusta lapsettomuus on tehnyt sivusta tarkkailijan. En enää tunne kateutta, kun kuulen muiden lisääntyvän (hetken se kirpasee aluksi, mutta onneksi vain pienen hetken). Sitten minä vain jään taustalle. Ei minulla ole mitään juteltavaa lisääntyvän ihmisen kanssa.

Lapsen tuoma onni toiselle, ei ole minun onnestani pois. Mutta eikö teistäkin olisi tekopyhää yrittää esittää kiinnostunutta, kun oma elämä on jotain aivan eriä kuin yhteiskunnan luoma illuusio oikeasta elämästä. Miten sinä selität sen sellaiselle, joka ei usko siihen, että luurangot tekevät meistä vain ihmisiä?

No huh, tulipahan tekstiä. Varmaan parempi palata takaisin tenttikirjojen pariin.

kp 9

Ja lopulta kaikki on kulminoitunut siihen, että toinen ei halua lapsia?

http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013100917587756_lz.shtml

Miten iso merkitys niillä onkaan? Entäpä elämä ilman lapsia? Entä rakkaus ilman lapsia? Daah.

kp 4

Mulla meinasi tulla tänään itku töissä. Puuhastelin siinä omiani, kun huonekaverin radiosta alkoi soida se ikuisesti kahdestaan -biisi. Piti nostaa ahteri tuolista, tallustaa vessan puolelle ja vetää muutaman kerran syvään henkeä.

Tämä on selviämistä. Päivästä toiseen.Enkä minä aina osaa pitää itseäni kasassa. Kunpa nämä asiat eivät tulisi työpäivään.

kp 20

En ole oikein jaksanut kirjoittaa. Eikä minulla kai ole mitään kerrottavaakaan. Ellen kerro, että kaksi kaveriani on tässä ilmoittanut odottavansa.

Kuukauden ajan päässäni ovat kummitelleet edellisen inseminaation aikana lääkärisetän puolivahingossa tokaisemat sanat: "Onko sulla ollut endometrioosia?" Olin tietenkin ihan hämmästyksissäni siinä haarat levityksessä, että mitäh? ei kukaan ainakaan ole sanonut mitään. Se keskustelu jäikin sitten siihen. Jonnekin takaraivoon kai nuo sanat silti tarttuivat, kun aika ajoin ne pompsahtavat mieleen.

Mistä sen endon sitten oikein tietää? Olen kuvitellut, että lukuunottamatta sitä, etten saa lämpöjäni pysymään ylhäällä ovulaation jälkeen, minussa ei pitäisi olla mitään vikaa? onko sitä sittenkin? Ja jos on, niin miksei kukaan halua tutkia sitä enempää? Vai olisiko se lopputulema sama jokatapauksessa -- ivf.

Ajattelin tässä tulevien kuukausien aikana yrittää parhaani mukaan keskittyä ihan kaikkeen muuhun kuin siihen, että odottaisin tulevia hoitoja. Ja totta puhuakseni, enpä minä niitä juuri odotakaan. Kauhulla lasken tunteja, koska se tulee eteen. Se ainoa tapa tehdä lapsia.

Olen kiitollinen siitä, että pystyn hukuttamaan itseni työntekoon ja opiskeluun. Se saa minut nousemaan aamuisin sängystä ja aloittamaan uuden päivän.

kp 1

tästä alkoi meidän puolen vuoden tauko lapsettomuushoidoissa.