Jospa jotain kirjoittaisin.

Vaikka eihän sitä sanottavaa ole. Elämä menee eteenpäin, vaikka minä olen jähmettynyt paikalleen.

Aivan varovaisia puheita luovutetuista munasoluista on ollut. Ajatus jonottamaan siirtymisestä kypsyy hiljalleen. Ajatus adoptiosta kypsyy hiljalleen. Ja aika sanoo tiktak. Mutta eihän se sydän toimi käskemällä. Ja haluan nyt, että mihin ikinä tästä jatketaan, niin sydän on mukana. Haluan pystyä olemaan paras mahdollinen äiti lapselle, joka meille tulee. Niin. Haluan vieläkin uskoa, että voin joskus olla äiti.

Sitäkin olen miettinyt, että pitäisikö tuolle endolle tehdä jotain. Lääkäri kyllä sanoi, että jos se ei vaivaa mitenkään, niin sille ei tarvitse tehdä mitään. Ehkä sitten niin.

Kyynikko

Olen koittanut pitkään miettiä, että mikä tää juttu on? Mikä tämän taakan nimi on? Kun lapsettomuutta se ei enää puhtaasti ole. Ehkä se oli sitä alkuun. Mutta siitä on tullut jotain muuta. Pidän itseäni tyhmänä, koska en ole aiemmin huomannut tai tiedostanut, että hellurei! Minähän olen kyynikko! 


Kyyninen ihminen ei kykene innostumaan eikä iloitsemaan. Hän ei pidä mitään arvokkaana, kannattavana tai mahdollisena. Ympärillään olevista ihmisistä hän yrittää kitkeä kaiken tavoitteellisuuden vähättelemällä.
Kyyninen ihminen on iloton ja epäilevä. Tunteellisesti hän on poissaoleva, joten myötätuntoa on turha odottaa. Hänen asenteensa elämään on kiinnostumaton. Millään ei ole merkitystä, joten miksi yrittää. Menköön niin taikka näin.
On ilmeistä, että kukaan ei halua kyynistyä. Miksi elää väritöntä ja tunteetonta elämää, kun elämästä voisi saada enemmän irti? Kyynisyyttä ei valita, siihen ajaudutaan.

Kyynisyyden elämänkaari alkaa surusta. Aina kun ihminen kokee pettymyksen, hänessä herää surun tunne. Surun tunne kertoo, että asia, jonka menetimme, oli aidosti arvokas. (..jaksa enää surra jokaista hukkaan mennyttä munasolua. "kuolleita" olivat jo syntyessään). 

Suru ei ole ihmisen tunneskaalan miellyttävin tunne, vaan pahimmillaan se on musertava. Sureminen on kuitenkin menetyksen jälkeen välttämätöntä. Se on tunnetasolla hiljattaista havahtumista siihen, että elämästä katosi jotain. Samalla se suuntaa ihmistä jatkuvasti kohti uutta. 

Suremalla ihminen sopeutuu uuteen tilanteeseen ja pystyy(kö?) hiljalleen päästämään irti siitä, minkä menetti.

 Maailma avautuu suremisen edetessä hyvänä paikkana, jossa ei ole pelkkää menetystä ja itkua. Sureva tunnustaa sen, että hän menetti jotain arvokasta. Samalla hän tunnustaa kuitenkin myös sen, että elämässä on vielä arvokkaita asioita jäljellä, paljon iloittavaa ja saavutettavaa.

Jos suremista ei jostain syystä menetyksen jälkeen tapahdu, ihminen alkaa kyynistymään. Tällöin ihminen menettää jotain merkittävää, mutta ei halua kohdata luonnollista suruaan. Surun tunne kyllä herää, mutta sitä ei kuunnella tai haluta tunnustaa todeksi. Se voi olla liian musertava, tai suremiselle voivat olla hankalat olosuhteet .

Surevalla välttämättä  ei ole luotettavia ihmisiä ympärillä tukemassa hänen suremistaan tai hänellä voi olla liian kiire elämässään pysähtyäkseen tunteidensa äärelle. Kaikilla pitää olla tilaa ja aikaa surra.

Ihminen katkaisee yhteyden omiin tunteisiin, mikäli hän jättää menetyksensä surematta. Hän ei halua kohdata suruaan, joten hän elää, ikään kuin sitä ei olisi olemassa. Kyynistyneen ihmisen suusta kuulee usein sellaisia lauseita kuin "en minä edes rakastanut häntä" tai "siellä firmassa kaikki ovat idiootteja."

Surun tunne kielletään vähättelemällä menetettyä asiaa. Työpaikka oli merkityksetön ja aviopuoliso tylsä. Kyyniselle ihmiselle maailma on yhdentekevä paikka, ja hän hämmästelee, miksi kukaan muu ei ole tajunnut tätä. Näin hän uskottelee itselleen, sillä asioiden arvon myöntäminen pakottaisi hänet kohtaamaan surunsa, jota hän nyt kaikin voimin välttelee.

Kyynikko on sokea itselleen
Kun yhteys omiin tunteisiin katkeaa, alkaa ihmisen perusolemus muuttua harmaaksi. Hänen tunne-elämänsä on latteaa, sillä epämiellyttävien tunteiden torjuminen vie häneltä myös positiivisemmat tunteet. Tunne-elämä tulee kokonaisuutena, eikä siitä voi valikoida vain haluttuja osia. Jos väistää oman surunsa, menettää myös ilon. Yhteys omiin tunteisiin on joko auki tai kiinni, eikä sieltä voi valikoida pelkästään haluamiaan palasia.

Kun kyyninen näkee muiden ilon ja innostuksen ja kaiken sen, mitä hän on vailla, herää hänessä luonnollisesti katkeruus. Muiden elämässä on hyvin paljon sellaista, mitä kyyninen ei pysty kokemaan. (-No toivottavasti en ole katkera, se kun yhdentekevää mitä joku muu saa  tai on saamatta. Toisen onni ei ole minulta pois ja minun suruni on vain minun taakkani).

Kyynisen kannalta asetelma on kohtuuttoman epäreilu. Hän aistii muiden ilon, mutta ei ymmärrä, miksi hänen elämänsä on siihen verrattuna kurjaa. Kyyninen ei tiedä ulospääsyä omasta labyrintistaan, vaikka hän kantaa vastausta mukanaan.

Usein kyynikko ei ole lainkaan tietoinen tästä ratkaisusta tai omasta tilastaan. Suuri osa hänen psyykkisestä energiastaan sitoutuu surulta pakenemiseen. Hän pakenee, eikä halua katsoa taakseen. Jo se, että hän myöntäisi pakenevansa, olisi liian kipeä myönnytys. Se olisi jo ensimmäinen askel kohti surua.

Kyynikko on siis sokea omalle tilalleen. Hän ei pidä itseään kyynikkona, vaan pikemminkin realistina. Hänen mielestään kaikki muut ovat harhautuneet tavanomaisen elämän turhanpäiväisyyksiin. Ainoastaan hän ymmärtää olemassaolon syvän tuskan ja järjettömyyden, joka lopulta päättyy kuolemaan.

Oppitunti itsetuntemuksesta
On paikallaan tehdä vielä muutamia johtopäätöksiä kyynisyydestä. Jos edellä sanottu pitää paikkansa, niin lienee selvää, että kyynistä ei voi käännyttää argumentein. Hänen maailmankuvansa ei ole järkisyiden, vaan tunteiden muovaama.

Ei ole siis välttämättä kannattavaa uhrata hirveästi aikaa kyynisen kanssa väittelyyn. Hän on yhtä pessimistinen kahden tunnin väittelyn jälkeen kuin sen alkaessa. Hän on itse ainoa, joka pystyy omaa tilaansa muuttamaan kohtaamalla tunteensa, joista ensimmäisenä odottaa suru.

Kyyninen ihminen on myös hyvä esimerkki yhdestä itsetuntemuksen lainalaisuudesta. Kyynikko on sokea tunteilleen, joten hän on sokea itselleen, hän ei ole tietoinen omasta tilastaan. Itsetuntemus edellyttää aina omien tunteiden kuuntelua, silloinkin kun ne eivät ole miellyttäviä. Erityisesti sureminen on nykyään aliarvostettua, vaikka se on välttämätön elämän merkityksellisyyden ylläpitäjä.

Lähde: http://www.hyvejohtajuus.fi/11954/kuinka-ilo-katoaa-elamasta-kyynisyyden-lapileikkaus-2/

elämää

Kirjoitan nyt tänne, kun tunteet on jotakuinkin normaalilla tasolla. Tämä blogi ja kirjoittaminen on se paikka jonne voi oksentaa kaiken pahan, siksi nämä tekstit täällä on yleensä melkoista matalaliitoa. Vaan silloin, kun en kirjoita mitään, niin elämä nyt pääosin menee rutiinilla. Ei aina, mutta pääosin. Sitten joskus kasautuu liian paljon asioita yhdelle päivälle ja jos sattuu vielä olemaan yliväsynyt, niin maljasta tippuu surut yli. Vaan ehkä se on ihan hyvä, että tippuu. Silleen sitä taas jaksaa jonkin matkaa eteenpäin.

Enkä mä niin yksin ole. Tai voisi niitä juttukavereita ehkä olla enempikin, vaan on mulla pari tosi hyvää juttukaveria. Ja sitten tuo mies. Vaikka se siellä vähän kauempana onkin. Mutta jos on yksin silloin, kun tarvisi jotain, niin sillä hetkellä tuntuu, että on aina yksin. Elämä on joskus kamalan raskasta. Ja oon kamalan huono sellaisissa hetkissä.

Mietin adoptiota melkein päivittäin. En edes enää aina tiedosta sitä, mutta totuttelen hiljalleen ajatukseen. Tänään ensimmäisen kerran ihan oikeasti ajattelin, että hellou! Sehän voi ihan oikeasti olla mahdollisuus saada lapsi. Se oli sellainen 3 sekunnin oivallus. Mutta sitten taas paluu oravanpyörään ja se hetki meni, mutta se jätti pienen toivonkipinän. Ehkä. Kamalan pitkä matkahan se on ja eikä sekään satavarma keino ole. Mutta varmempi kuin nämä löllöt munasolut. Ja se toivonkipinä (jonka yritän tietoisesti pitää pienenä) on siellä jossain. Ja se lämmittää aina joskus pienen hetken ajan.

Arkiminä elää elämäänsä uskotellen itselleen, ettei mun/meidän elämään kuulu lasta. Se on jotenkin helpompaa uskotella itelleen niin, ku uskotella että joskus ois. Mä pelkään niin paljon pettyä enää yhtään. Ne pettymykset tulee kyllä sieltä vähemmälläkin toivomisella.

yksin

Onko se sitten lapsettomuuden syy, vain onko se vain ominaisuus, joka minuun on sisäänrakennettu. Yksinäisyys.

Välit vanhempiini ovat lähes katkenneet. He ehkä eivät ole sitä tiedostaneet, mutta minä olen. Heille elämän ainoa tarkoitus on tehdä lapsi. Muu elämä on toisarvoista. Minä en sopinut siihen kuvioon.

Ystäväni ovat lähes  kadonneet. En pysty puhumaan asioistani kenellekään ja niille joille vielä pystyn puhumaan, niin asiat ovat pinnallisia. Naispuolisia ystäviä minulla ei edes ole. Kaikilla on lapsi olemassa tai haaveissa.  Ja no miesten kanssa niitä syvällisiä ei ole järkevääkään jutella. Eikä se puhuminen muuta tilannetta.

Rakas aviomieheni elää unelmaansa siellä jossain. Hyvä niin. Hyvä, että edes toinen meistä saavuttaa jotain.

Kunpa tämä puristus rinnasta menisi pois.

Vuosi 2015

Tästä vuodesta tulee parempi! Pakko tulla. Viime vuosi oli niin perseestä: Kahdet epäonnistuneet hoidot, ristiriitoja vanhempien kanssa, miehen muutto toiselle paikkakunnalle. Ha! vaan kukaan tutuista ei kuollu! (sitä useampi syntyi tuttavapiiriin).

Vuonna 2015 me tuskin lähdetään hoitoihin, kouluhommat pitäsi saada aika hyvälle mallille, uuden identiteetin etsimistä, kasvamista (vaikka kasvu tekee aina kyllä kipeetäkin), hyvää ruokaa, treeniä, toivottavasti ulkomaanmatka(matkoja), urakiitoa ylös (tai alas mutta liikettä), omaa aikaa, iloisempia hetkiä miehen kanssa viikonloppuisin ja lomilla. Näistä on toivottavasti vuosi 2015 tehty: Elämästä.

Lapsettoman joulu

Kaikkina aiempina vuosina olen halunnut pyrkiä olemaan joulun joko mieheni tai oman perheen kanssa. Tänä jouluna en enää.

Minulla on mieletön tarve saada joku oma perinne tähän vuodenaikaan. Vaikka se poikkeaa siitä mihin valtaosa yhteiskunnasta on ehdollistettu. Ihan täysin se ei tänä jouluna vielä onnistu, mutta yritystä sentään löytyy. Huomenna lähtee lento ulkomaille, mutta palaamme jo aatoksi takaisin. Koska koira on Miehen porukoilla hoidossa,  joudumme nyt mennä sinne sitten aatoksi.Tarkoitus on ottaa gradun ainekset matkaan ja koittaa saada parin lomaviikon aikana kyhättyä jotain kasaan.

Haaveilen jo ensi joulusta. Ehkäpä silloin pääsemme pitemmäksi aikaa pois tästä maasta ja näistä rutiineista. Ehkä se on pakoa omasta elämästä, tai sitten ne on ne muutoksentuulet, mitkä puhkuu ja puhaltaa nyt ihan tosissaan. Repimällä revin itseäni irti aiemmasta minuudesta. Ja se tekee välillä tosi kipeää. Ei ole helppo tie muuttaa omaa identiteettiä, etenkin kun osa ympärillä olevista ihmisistä ei voi ymmärtää sitä, että on olemassa muitakin polkuja olemassa joita voi kulkea. En minä itse tätä polkuani valinnut, siitä nyt vain tuli meille kuljettava.

En täysin ole polkenut vaaleanpunaista haavetta suohon. Eikä se kai ole tarpeenkaan. Adoptio, luovutettu soluhoito, tai mikä ikinä onkaan se meidän tie, on kuitenkin useamman vuoden päässä. Siihen asti elämästä on pakko löytää muita asioita, joiden takia jaksaa nousta aamuisin. Nyt minä vielä kuitenkin painan pääni iltaisin tyynylle, ja pidätän kyyneleitä.

   Hyvää joulua!  

 

kp 33

Menkkoja odotellen tässä. Mullahan ei oo tuhrutellu juurikaan ikinä vaan niagara on auennut kertaheitolla ja kunnon kivun kanssa.Tässä oon nytten pari päivää ihmetellyt kun niagara ei aukeakaan. Eilen tuhrusi puoli teelusikallista ja tänään tuli jo teelusikallinen tummaruskeaa verta.Nykysellään pistän kaikki navan alla olevat kipuilut enemmän tai vähemmän endon piikkiin. Eli kivun tunne ulostaessa, tärinäkipu hyppiessä, iskiaskipu vasemmalla puolella ja lähes kaikki vasemmalle kohdistuneet jomotukset. "ovulaatio" Jos sellaista edes tapahtuu mulla, niin oli joskus kp 20 tienoilla. Treenit menee hienosti. Tosin ruoka ja herkutkin maistuu, eli  balanssissa pysytään painonhallinnassa. Töitä olen intoutunut tekemään nyt oikein urakalla ja ajattelin huomennakin (lauantai) mennä sitten töihin. Iltaisin pitäsi ryhtyä vääntämään gradua. Siinäpä sitä sitten onkin yhteen elämänvaiheeseen taas tohinaa.

Ja joo. Joulun ajattelin skipata tänä vuonna. Skippasin isänpäivänkin. Tyhjänpäiväistä vouhotusta muutaman pyhäpäivän takia. Tai oikeasti ne on niin perhekeskeisiä juttuja, että ei oikein tunnu enää omalta.

Sitten olen väsähtänyt tästä vuodesta  2014: Tammikuun 2. päivä: Isä sai sydänkohtauksen.
Helmi-maaliskuu: Ensimmäinen ivf-hoito. Pettymys. Elokuu: Häät ja välirikko vanhempiin.
syys-lokakuu: Toinen icsi-hoito. Isompi pettymys ja traumaattinen kokemus punktiosta. Marraskuu: Mies muuttaa toiselle paikkakunnalle muutaman sadan kilometrin päähän töihin.

Haluan tämän vuoden jo loppuvan....

ps. Jotain hyvääkin. Koulusta on tullut tänä vuonna lähinnä vitosia... Elämän pitää yrittää pysyä tasapainossa.

Sinisillä teillä

Olenpa ollut uupunut. Ja nyt kun sain omaa aikaa viikonlopun verran jaksan vihdoinkin kirjoittaa jotain.

En edes tiennyt toivoneeni parempaa tulosta kuin ensimmäisellä kerralla. Samanlainen tulos oli pettymys. Ja se pettymys tuli, vaikka ei edes tiedostanut uskovansa hoitoihin. Eli se toive on jossain kamalan syvällä.

Sitten on tullut pelko. Pelkään millainen elämä meille annetaan kahdestaan. Täynnä työtä työtä ja työtäkö? Mies koittaa kyllä vakuutella, että meillä on tulevaisuudessa varaa luovutettuihin munasoluihin. Tai adoptioon. En vain ole vielä pystynyt ottamaan noita ajatuksia täysin sydämeeni, koska olen antanut nyt tunteiden tuntua. Enkä enää polje niitä syvälle piiloon. Ja ne tunteethan tuntuu. Ja tekee apaattiseksi. Herään aamuisin töihin. En jaksa oikein sielläkään innostua juuri mistään. Jos töissä on vielä keskimääräistä hankalampia juttuja, tuntuu iltaisin että jaksaisin vain kuolla. Tuntuu, että haluaisi kaiken nyt vain sujuvan. Koska enempää en enää jaksaisi kantaa.

Olen keskellä taistelua oman itseni kanssa. Yritän oppia tuntemaan uuden minäni. Minän, jonka tulevaisuuteen ei kuulu nappisilmäistä ja tummatukkaista peikkotyttöä. Tai ehkä siihen voisi kuulua. Etenkin kun elämän on ajatellut jonkunlaiseksi 20 vuotta.. ja sitten siitä ei kertakaikkiaan tule sellaista vaikka mitä yrittäisi itse tehdä. Vaikka kuinka nöyrtyisi elämän edessä. Ehkä en ole nöyrtynyt tarpeeksi.

Miestä käy jo sääliksi, koska en oikein jaksa huomioida häntä siinä määrin kuin hän olisi ansainnut. Jaksan herätä töihin. Jaksan esittää pirteää sosiaalisissa tilanteissa (joita yritän vältellä). Jaksan tehdä opinnäytetyötä. Mutta muuta en oikein jaksakaan.

Hoidot on nyt jäässä. Ei kertakaikkiaan ole voimia alkaa käymään nyt läpi  mitään. Annan tämän kaiken nyt tuntua pahalta. Ja sitten aloitan jotain uutta. Jotain kivaa. Jotain josta voin nauttia. 

Tyypit

Tyypit, jotka polttavat ketjussa, saavat lapsia.
Tyypit, jotka ovat parantuneet syövästä, saavat lapsia.
Tyypit, joilla on vahva lääkitys kroonisia sairauksia vastaan, saavat lapsia.
Tyypit, jotka ovat parantuneet anoreksiasta, saavat lapsia.
Tyypit, jotka ovat ylipainoisia saavat lapsia.

Olen kai elämän mielestä elänyt väärin, koska en voi saada lapsia. Mitä tein väärin?

Se mitä meille annettiin....

Kuva 4-soluisesta alkiosta istutettuna  ja raskaustestin niin hailakka väärä viiva, ettei siitä saa edes kuvaa.

kp 31 (pp10)

No niinpä niin. Ei se tämän aamun testi ainakaan vahvempaa viiva näyttänyt. Oikeastaan enää varjojen varjoa ja vain yhdestä kulmasta katottuna. Ja lisäksi lutinuksen seassa tuli mukana punertavaa mömmöä.
Päivän opetus: Älä testaa liian aikaisin, ettet pettyisi.
Uskon että menkat alkaa just kellon tarkasti ajallaan parin päivän päästä, niin kuin viime hoidossa. Ja nyt kaupantekijäisiksi oon saanu vielä sukumigreenin puhkeamaan.

... menkat alkoki jo tänään.. Ei edes tarvinnu oottaa niin kauaa kuin viimeksi.

Tää poistuu pää painuksissa ja maahan lyötynä takavasemmalle. Ei mulla oo enempää sanottavaa.

kp 30 (pp9)

Tein r-testin, johon tuli haaleintakin haalein toinen viiva. Eilen meinasi henki lähteä, kun mahaan sattui niin kuin joku olisi puukottanut alavatsaan. Tätä tuskaa kesti sen puoli tuntia ja sitten olikin vatsa hellänä loppupäivän. Samaan aikaan alkoi ihan jumalaton pääkipu. Eilen otin puolikkaan panadolin, joka auttoi vähän. Tänä aamuna herätessä niin sama vihlova pääkipu alkoi heti aamusta. Oon juonut vettä ihan kokoajan, kuvitellen että se auttaisi tuohon pääkipuun, mutta ei. Pieni ulkoilukaan ei vienyt vihlontaa päästä pois. Ainoa mikä auttaa sekunnin niin on suklaa. :) Levyllinen tässä viikonlopun aikana onkin mennyt.

Huomenna testaan uudestaan. En oikein vielä jaksa uskoa, että minun pissaamasta testistä voisi tulla oikeita viivoja yhtään mihinkään. Kyseessä oli todennäköisesti viallinen testi.

Vaan kertokaa mikä auttaa, kun on ihan jumalaton pääkipu? nukkuminen ja panadol? Onko muuta?

kp 29 (pp8)

Tai joo. Poikkeaa aiemmasta hoidosta. Maha on vieläkin kipeä kokoajan. Viimekerralla se tunne hävisi ennen menkkoja. Nyt on kuitenkin käytössä lutinukset ja pistän sen piikkiin. Pitää vain tänne kirjoittaa näkösälle, että luulisin joskus,  että ihan samalla sapluunalla olisi mennyt molemmat.

kp 27 (pp6)

Kaikki menee ihan samalla kaavalla kuin viimeksikin. Eli kohti menkkoja.

kp 24 (pp 3)

6 päivää punktiosta ja olotila normalisoitunut. Turvotusta on, mutta ei mitenkään älyttömästi. Alavatsa on tasaisesti kivistelevä, mutta ei mitään, minkä kanssa ei voisi olla. Tissit odotetusti lutinuksesta kipeät.

kp 21

Nyt voin luovuttaa. Icsi ei tuo meidän tilanteeseen parannusta. Jos solut on paskoja ne on. Sitä on turha ruveta kaunistelemaaankaan. 11sta 7 oli kypsää. Kaksi lähti jakautumaan. Ja vain yksi siirtokelpoiseksi. Ja " hyvät" uutiset. Tää yksi oli 4-soluinen. Tänne ne peikot tulevat.. t. Peikkomagneetti

kp 19 - punktio

Kunpa voisinkin kirjoittaa tähän, että punktio oli yhtä helppo kuin viimeksikin. Nyt tässä vaiheessa kannattaa lopettaa lukemasta, jos ei halua lukea huonoista kokemuksista. Tai no, olisi se varmasti pahemminkin voinut mennä.

Alku oli samanlainen kuin viimeksi, alku siihen särky/rauhoittavien lääkkeiden ottoon saakka. Sitten kanyylin laitossa jo alkoi tökkimään. Se tuntui. Ei sietämättömältä, mutta tuntui. Antibiootti ei sitten meinannut lähteä tulemaan, ja hoitaja joutui tökkimään ja liikuttelemaan kättä, mikä tuntui vähän lisää. Kivan mustelmankin sain siitä sitten käteen. Pahoittelen kuvan huonoa laatua.

Itse punktion alkukin oli samanlainen kuin viimeksi. Aina puudutuspiikkiin asti. Koska sekin tuntui, että ihan säpsähdin. Oikealle puolelle meneminen oli sinällään kivutonta, mutta vasemmalle pääseminen olikin sitten elämys. (vasemmallahan mulla oli se endometriooma ja ne nesterakkulat, liekkö sillä asiaan vaikutusta). Minä tosiaan tunsin sen neulan ihan kunnolla. Ihan että meinasin pompata alustasta ylös. Pitkä, viiltävä ja kova kipu sai kyyneleet silmiin ja sanomaan auts. Sain lisää puudutetta suoneen ja alapäähän ja homma jatkettiin loppuun asti. En tykännyt. Ja en aio mennä enää punktioon ihan hetkeen. Nyt saa tulla ainakin vuoden jos kahden tauko! Tai vaikka loppuelämänkin, jos adoptioprosessi alkaisi tuntumaan tämän  jälkeen vielä enemmän hyvältä vaihtoehdolta.Oli se miehelläkin huono olo siinä. Meinasi ruveta pyörryttämään ja vartin oli kalpeana toimenpiteen jälkeen. Sinällään aika suloista.


Mutta toivottavasti tämä kaikki oli kärsimisen arvoista. Oikealta kerättiin 9 solua ja vasemmaltakin se 2. Perjantaina siirto, jos kaikki menee hyvin. Toivottavasti menopur ja ubikinoni ovat parantaneet solujen laadun. Tässä olotilassa todellakin TOIVON sitä.

kp 18

Saanko esitellä, poikkeava löydös. Nesterakkula koko n. 5 cm. Huomenna punktioon. Oikea puoli (se terveempi) huutaa hoosiannaa.

kp 16

Tänään lähtee viimenen pistos Menopuria ja huomenna sitten pregnyl. Olotila alkaa olla aika epämiellyttävä. Kävellessä tärähtely tuntuu ja olen tosi turvoksissa. Oon koittanut silti tehdä kuntosalitreeniä, mutta vähän pienemmillä painoilla.
Oon tehnyt tässä samalla ihmiskokeita itselläni ja syönyt nyt kuukauden ajan ubikinonia sen 600 mg/vrk:ssa. Jostain luin, että ei siitä haittaakaan ole. Enpä sitten tiedä onko se ubikinoni vai nuo aamupalalla puuron sekaan heitetyt siemenet (auringonkukka-kurpitsa-chia), mutta limakalvo on taas erinomaisen paksu.
Jos nyt saa esittää toivomuksen, niin toivon, että munasolut toimisivat. Toivon sitä enemmän kuin lottovoittoa. En minä rahalla kuitenkaan saa ostettua toimivia munasoluja. 

kp 14

huh, kun mua väsyttää nää hoidot! En oikein jaksa kuin rypeä itsesäälissä ja valittaa asiasta miehelle. Tuntuu, että pään kanssa on nyt enempi kestämistä kuin viimeksi. Ahistaa, surettaa, masentaa ja koetan vaan sinnitellä hetkestä toiseen. Ja tuota kaikkea ei nämä fyysiset kipuilut yhtään helpota.

Oon päivittänyt ultratietoja tuonne historiikin alle. Ei mitenkään hirmu suuret toiveet ole taaskaan ilmassa, mutta punktioon nyt ollaan menossa silti seuraavaksi. Eli ensiviikon keskiviikkona punktio.

kp 10

Menopurin haittavaikutukset: [x]

Seuraavia yleisiä haittavaikutuksia esiintyy 1–10:llä hoitoa saavalla naisella 100:sta:
- Vatsakipu [x]
- Päänsärky [x]
- Pahoinvointi
- Vatsan turvotus [x]
- Kipu lantion alueella [x]
- Munasarjojen hyperstimulaatio joka johtaa niiden toiminnan liialliseen kiihtymiseen
- Paikalliset reaktiot pistoskohdassa(kuten kipu, punoitus, mustelmat, turvotus ja/tai kutina)

Seuraavia melko harvinaisia haittavaikutuksia esiintyy 1-10:llä hoitoa saavalla naisella 1000:sta:
- Oksentelu
- Vatsavaivat
- Ripuli [x]
- Väsymys [x]
- Huimaus [x]
- Munasarjakystat
- Rintoihin liittyvät vaivat [x]
- Kuumat aallot [x]

9/15 oireesta.. alan olla aika finaalissa näiden hormoonien kanssa. Pää ei kestä. Purskahdan itkuun, kun kynä tippuu lattialle. Mieskään ei uskalla enää sanoa mitään, hiippailee varpaillaan, etten hermostu. On se prrkele vaikeaa tehdä lasta. :'(

kp 8

Me lähdettiin eilen retkelle, ja sähköttömässä mökissä pimeässä tuikattiin menopurit vatsamakkaraan. En nyt anna tän hoidon tulla häiritsemään mun muuta elämää. Haluan elää, vaikka mielialat menee ylös alas nopeampaa kuin juna vuoristoradalla. Ja pinna on niin kireänä, että viulukin sois melko kauniisti.
Tänään mennään kavereitten kanssa istumaan iltaa ja taas pitää tuikata menopurit jossain omankodin keittiötä poikkeavasta paikasta. Kuten sanoin.. mä en aio lakata elämästä nyt.
Missä Te ootte ittejänne piikitelleet? Onko jotain erikoisempiakin paikkoja? Ihan uteliaisuudesta :)

kp 6

No siis hoh ja hoijakkaa. Eilen nostin tarot-kortin: Julmuus. Ja tänä aamuna uusiksi. Sama kortti!
Joko saa luovuttaa?

kp 5

Eipähän mennyt taas niin kuin Strömpsöössä tämä homma.  Käytiin tänään aloitusultrailussa.

Siellähän näkyikin nestepalluroita munasarjassa, kun ei olisi pitänyt näkyä yhtikäs mitään.  Suurin oli sellainen 3 cm pallero. Toinen puoli oli sentään sellainen kuin piti olla, eli vaihdevuositilassa. Hoito kuitenkin jatkuu, ja viikon päästä katsotaan, että mitä Menopur saa aikaan. 

Töissä pitää aina keksiä hyviä tekosyitä, miksi katoan työpaikalta tunniksi. Tänään olin bisneksiä hoitamassa.. tiistaina taidan olla hammaslääkärissä ;) ja perjantaina pidän pitkän lounaan. Punktio viikolla (jos sinne saakka pääsee) pitääkin keksiä astetta paremmat tarinat. Lomalla olen loppuviikon, mutta jos tai kun punktio saattuu alkuviikkoon niin siinä sitä saakin taas keksiä juttua. Oishan se helppoa vaan kertoa kaikille avoimesti. Vaan mä en kestä niitä katseita ja säälikommentteja mitä siitä seuraa. Koettu kerran jo.. ja jos voi välttää niin vältän viimeseen asti.

Suprecurista menee pää hömppistilaan, eli kokoajan on sellainen olo kuin olisi pullossa. Huimaa ja humisee. Kuumat aallot ovat myös ihastuttamassa läsnäolollaan. Saapa nähdä mitä 225 IU annos menopuria saa aikaan!

Liikkua yritän minkä olotilaltani ja fiilikseltäni jaksan. Paino nousee, koska lohdutan itseäni syöpöttelemällä kaikkia ihania herkkuja. Jokaisena päivänä yritän tsempata itseni uuteen nousuun ja joka päivä aloitan uuden elämän ruokavalion suhteen. Ehkä onnistun vielä =) Tää päivä menetettiin, kun lounaalla tuli syötyä tuhti turkkilainen annos. Pitänee kotona polkea sen edestä sitten kuntopyörää.

kp 2

No jo!  kierto kesti 33 päivää ja piti hullua jännityksessä loppuun asti.

Reissu oli ja meni. Tapasin kaveria, joka on saanut lapsen koeputkihedelmöityksen avulla. Tuntuu hyvältä, että jotkun onnistuu. Ei se ole meiltä pois. Sitä vain rupeaa pohtimaan, että toivottavasti lapsettomuuden kipeimmät tunteet ainakin haalistuvat lapsen saadessa, jos eivät kokonaan unohdu. Ei tätä kenellekään toivo. Ei ole kivaa kuulla, että omat munasolut on paskoja. Ei se ole. Vaikka onhan se lahjasoluhoito. Onon.. joo.
 Ja eniten onnellinen pystyn olemaan juuri niiden puolesta, jotka hoitojen jälkeen onnistuvat. Mutta elämä lapsettomuuden jatkuessa jatkuu samanlaisena, kun hoitojen onnistuessa se tulee ihan vääjämättä muuttumaan. Ja siinä tulee se juttu, mikä vie etäämmälle, yhteisestä historiasta huolimatta. 

kp 30

menkat ei ala taas ikinä! Ja hitto ku unohdan aina sumuttaa tasatuntivälein. Hermot menee. Huomenna reissuun.

kp 27

Äh. Tuntuu, ettei tästä jaksais ees kirjoittaa enää, mutta silloin kun se nostaa v--utuskäyrän verenpaineen yläpuolelle, niin voin kai siitä sanasen sanoa. Nimittäin mummoiässä olevat työpaikan naiset.

Menee noin alle 2 minuuttia keskusteluyhteyden aloittamisesta siihen, että juttu kääntyy tavalla tai toisilla lapsiin. Ja näin häiden jälkeen, niin voitte vain arvata mihin se sitten kääntyy.
- "Nyt se sullakin alkaa se perheen perustaminen".
- "Eihän sulla vielä ehkä niin kiire ole, mikäs se olikaan, biologinen kello ei tikitä?".
- "Kyllä niitä lapsia kannattaa tehdä"
- "Teillähän on nyt isompi autokin, sinnehän mahtuu vaikka lastenrattaat"

 Ja tähän väliin tulee se sisäinen huuto!!!!

On se saatanakumma, kun pitää  töissä vatvoa yksityiselämäänsä. Mitä se kellekään kuuluu, olenko mennyt naimisiin ja meinaanko tehdä lapsia. No ei kuulu ei. Vaan yritä siinä nyt sitten olla ystävällismielinen, ettet saa outolinnunleimaa (vaikka on se jo tainnut tulla).

Perusvaivaannuttavat vastaukset: Vaihdan tätämenoa ennemmin työpaikkaa kuin teen lapsia.On se elämä tälleen kaksistaankin aika mukavaa kyllä. Ja mahtuuhan sinne farmariautoon sitten se toinen koira, jos sellainen hankitaan.

Huomaa, ettei tyypit ole koiraihmisiä. Eivät ole puunanneet takapenkkejä viikoittain koirankarvoista. Kyllä siinä farmariauto alkaa tuntumaan ihan loistoratkasulta. Tietty jos ei oo elämässä muuta ku ilmastointiteipillä tuntitolkulla aikaa puhistaa takapenkkejä niin mikäjottei. Ehkä silloin ei tulis mieleen farkku. Murr. Ei oo jumankauta lastenrattaita tulossa eikä menossa!!!

**
Ah. Avaudun tänne kun en suoraan naamatusten uskalla. Kiitos ja heippa.

p.s. Sumuttelu jatkuu yhtä riemukkaissa tunnelmissa kuin aiemmin. 

kp 24

No ne tuli äkkiä. Ekat hajoilut. (Hävitin hetkeksi työpaikan pankkikortin ja paniikki ja itkuhan siinä tuli) Mies pelasti tilanteen kahdessa minuutissa.

Päässä pyörii ja maailma tuntuu taas saippuakuplalta.  =/